Jari Sillanpää – Liekeissä 13.12.2013, Rauman jäähalli

Ennen varsinaista konsertin alkua lavalla yleisöä lämmitteli Neljänsuora. Bändi suoriutui tehtävästään mainiosti. Antti Ketonen flirttaili avoimen rohkeasti yleisön kanssa ja sai varmasti tukun uusia faneja bändille. Juuri sopivasti samantyylinen on Antti Ketonen esiintyessään, kuin illan päätähti Sillanpääkin – hullutteleva ja ottaa reilusti kontaktia yleisöön. Tosin, Ketosesta huokui vielä joko aavistus jännitystä tai sitten niin sanotusti piti ”jalan kytkimellä” ettei ihan kaikkea uskaltanut heittää peliin. Meno tosin parani kolmivarttisen aikana lentoon. Neljänsuoran tie on auki kohti pysyvää tähteyttä, jos vaan niin tahtovat.

Jari Sillanpää aloitti oman osuutensa tietysti konsertin nimikkobiisillä, Liekeissä ja totisesti potkaisi vauhtiin koko kaksituhatpäisen yleisön. Heikki Elon kapellimestaroima 10-henkinen orkesteri toimi sveitsiläinen käkikellon tarkkuudella ja ylsi illan mittaan tunnelmasta toiseen niin helponkuuloisesti, ettei yleisössä tarvinnut muuta kuin nauttia.
Jarin laulu on joskus kärsinyt köhästä ja se on aiheuttanut (?) rekisterin kapenemista jonkin verran, mutta nyt ääni kuulosti entistä paremmalta. Tarvittavaa herkkyyttä löytyi Abban When all is said and done – biisiin, ja melodia-akrobatiaa Queenin Bohemian rhapsodyyn! Sanonpahan vaan, ettei tästä maasta helpolla löydy toista artistia, joka tuon klassikkobiisin vetää konsertin loppupuolella yhtä vaivattomankuuloisesti.  Edellä mainittuihin, illan parhaimpiin esityksiin voi vielä lukea kappaleet Jack, Windmills of your mind, Come what may, Valkeaa unelmaa ja Takes 2 to tango, josta oli uudelleensovituksella saatu kunnon rockveto. Myös Donna Summerin, Whitney Houstonin ja Michael Jacksonin hiteistä tehty acapellapotpuri oli vertaansa vailla. Orkesterin monipuolisuus pääsi tässä valloilleen.

Kaiken kaikkiaan Jari Sillanpää on kuin olisi löytänyt vielä yhden uuden vaihteen menoonsa – eikä ainakaan voi sanoa, että ikä tai leipiintyminen vaivaisi. Helpolla hän voisi kiertää ja rahastaa maineellaan, loikaten yli aidan matalimmasta kohdasta. Yleisön onneksi hän ei näin tehnyt, vaan latasi nytkin kiertueen toiseksi viimeisellä keikalla kaiken peliin. Ja kyllä yleisökin villintyi – encorena kuultu Satulinna veti noin satakunta naista lavan eteen kuvaamaan ja kättelemään idoliaan. Jarin tähti ei himmene!
Liekeissä – kiertue jatkuu muuten keväällä 2014, joten jos et päässyt nyt sitä katsomaan, niin käy ihmeessä keväällä. On hyvin helppoa suositella tätä. Siinä on monella ”maailmantähdelläkin” tekemistä, että yltää samaan.

ANNA ERIKSSON - Promenadisali, Pori 8.11.2013

"Paljon oli puhetta viime keväänä Anna Erikssonista. Suorapuheiseen tyyliinsä hän kertoi omiin kokemuksiin pohjautuen mielipiteensä ja osa siitä veti herneet nenäänsä. Osa ei vetänyt, vaan oli hiljaa tyytyväinen, että joku rohkaistuu puhumaan ääneen. Itse arvelin luettuani ensin jutun toisaalta Helsingin sanomien jutusta, että noinkohan syyskonsertti kantaa ilman aiempien vuosien hittejä. Sitten luin alkuperäisen haastattelun ja ymmärsin kaiken (luulen niin).
Konsertti oli paljon enemmän kuin osasin odottaa! Hetkeäkään ei tuntunut siltä, että Eriksson vetäisi "iskelmäbiisit" puoliteholla alta pois. Jo alkuun heitetty Kaikista kasvoista tuli niin suurella intensiteetillä, että pelkäsin lopun lässähtävän; eihän kenekään tunne kestä koko konserttia noin vahvana. Vähänpä tiesin - Anna Eriksson tuli, näki ja voitti, ja nostipa samalla riman muille artisteille melko korkealle. Niin vahvana soi ääni alusta loppuun ja tulkinta meni ytimiin saakka.
Konsertti rakentui kahdesta puolikkaasta: ensimmäisellä kuultiin hittejä siltä niin sanotulta iskelmäkaudelta ja toinen puoliaika rakentui levyjen Ihode, Garden of love ja Mana kappaleille. Jos joku vielä epäilee, etteikö Anna arvostaisi uransa alkuosaa niin sanonpa vaan, että Juliet ja Joonatan biisin pianoversio oli niin hieno, ettei sitä vaivaa näkisi ihminen, joka ei omia hittejään arvostaisi. Annan taustabändinä toimi viisihenkinen orkesteri ja mukana oli myö sellonsoittaja, joka teki moneen kappaleeseen pikantin lisän. Kaikenkaikkiaan konsertti oli ehdottomasti yksi parhaimmista mitä ole kotimaisilta artisteilta koskaan nähnyt. Tunnelma kantoi alusta loppuun ja jos jotain artistilla oli vielä annettavaa, niin encorena kuultu Teit minusta sairaan pusersi kaiken irti. Vieressäni istunut kuulija Pohjanmaalta huokaisi konsertin päätyttyä: "Voi Luoja, mikä laulaja!". Kun meillä on Anna Erikssonin kaltaisia konsertoivia taiteilijoita, ei meillä ole mitään hätää."

HURTS - Helsingin jäähalli 2.11.2013

Manchesteriläinen duo Hurts on lyhyen uransa aikana vieraillut Suomessa useaan otteeseen ja ottanut lähes vankkumattomalta vaikuttavan paikan suomalaisten sydämissä. Synkeäsävytteistä syntikkapoppia soittava Hurts esiintyi nyt jo toisen kerran lähes ääriään myöten täynnä olevassa Helsingin jäähallissa, siinä vanhemmassa. Itse olen ollut molemmilla jäähallikeikoilla mukana ja voin vakuuttaa, että bändi on parantunut kaikessa. Tosin tällä kertaa ei ollut kahta tanssijaa mukana, mutta laulusolisti Theo Hutchcraft täytti lavan muutoinkin. Koskentinsoittaja-kitaristi Adam Anderson taiturointi tahtoo jäädä vähemmälle huomiolle, mutta niinhän se on siinä lontoolaisessakin duossa nimeltään Pet Shop Boys, että toinen näkyy ja kuuluu, toinen vain kuuluu. 

Hurts on tähän mennessä julkaissut kaksi pitkäsoittoa ja illan ohjelmisto koostui näiden Happiness ja Exile -albumien kappaleista. Illan alkuun bändi latasi Mercyn, Miraclen, Silver liningin sekä Wonderful lifen ja sai yleisön heti mukaansa. Yllättävintä oli, että suurimmat hitit soitettiin "alta pois". Tosin tällä logiikalla saadaan yleisö heti lämpimäksi. Lämppärinä muuten toimi tällä kertaa  Say Lou Lou (SWE/AU), jota en valitettavasti päässyt kuulemaan.

Hurtin taustalla soitti sinänsä melko näkymätön viisihenkinen taustabändi, mutta piste ehdottomasti sellististä. Lavan ylöspano ei sinänsä ollut kummoinen, mutta valoilla saa ihmeitä aikaan. Vaikutelma ja se miltä lava näytti oli melko pelkistetty - näyttävämpikin olisi voinut olla. Tosiaalta, Hurts ei tarvitse mitään "sirkustemppuja" musiikkinsa höysteeksi.

Kokoonpano kulki biisistä toiseen melko vähäeleisesti, mutta kuten jo mainituksi tuli niin Hutchcraft on oppinut täyttämään lavan. Yksi akustinen biisi kuultiin välissä - Blood, tears and gold, mikä sopii kitara ja laulu -versioksi mainiosti. Suomessa Hurtsilla on ollut jo useamman vuoden ajan suuri fanijoukko ja bändi on usein täällä keikkaillut. Keikalla tuntuikin siltä, että he olivat vähän kuin kotonaan ja tämä toi sellaisen "ekstralisän" tunnelmaan. Keikan lopulla Hutchcraft kaivoi Suomen lipun hartioilleen. En tiedä tehdäänkö temppu joka maassa maan lipulla, mutta kyllä se toimii vaikka sen taitaa moni muukin tehdä. Tällä kertaa se ei tuntunut päälleliimatulta - minä ainakin halusin uskoa, että Suomella on erityinen paikka Theon ja Adamin sydämissä. Eivät kai he turhaan ole toisen albumin sisäkanteen laittaneet suomenkielistä viestiä.

Kestoltaan keikka oli noin puolitoistatuntia. Biiseistä ei kuultu venytettyjä liveversioita, mutta ainakin Exile-levyn biisit toimivat paremmin livenä kuin levyltä.

Miksaajalle sellaisia terveisiä, vaikket taida suomea osatakaan, että kivaahan se basson resonointi on tuntea alaselässä saakka mutta ei joka biisin ajan.

The King's Singers, 27.10.2013, Turun Konserttitalo

Eräänä maailman ylistetyimmistä lauluyhtyeistä brittiläisen The King's Singers:in tiivis aikataulu on pakattu konserteilla, levytyksillä, mediaesiintymisillä ja koulutuksilla ympäri maailman. Monesti Suomessakin esiintynyt yhtye oli tällä kertaa The Great American Songbook -ohjelmiston kanssa matkassa. Edellisenä iltana sekstetti esiintyi Helsingin Musiikkitalossa, ja sunnuntaina 27.10. Turun Konserttitalossa. Tiesin, että odotettavissa oli laadukasta acapellalaulua, mutta laadukkuus nousi nyt potenssiin kymmenen. Se upea yhteinen intonaatio, virheetön äänten yhteissointi sekä yhdenaikainen tekstin lausunta ja ajoitus oli jotain niin huikeaa, ettei ylistyssanat enää riitä. Laulu tuntui tulevan niin helposti jokaisen yhtyeen jäsenen kehosta.

Alun alkaen The King's Singers on perustettu vuonna 1968 Cambridgen yliopistossa ja saanut nimensä King's Collegen mukaan. Alkuperäsiä jäseniä ei enää ole mukana - pisimpään mukana olleet ovat kontratenori David Hurley vuodesta 1994 ja tenori Paul Phoenix vuodesta 1997. Tuorein laulaja on baritoni Christopher Bruerton, joka liittyi KS:iin vuosi sitten ja on syntyisin Uudesta-Seelannista.
Hurleyn, Phoenixin ja Bruertonin lisäksi nykyisessä kokoonpanossa laulavat kontratenori Timothy Wayne-Wright, baritoni Christopher Gabbitas ja basso Jonathan Howard.

Illan konserttiohjelmisto siis koostui tunnetuista amerikkalaisista sävellyksistä. Ensimmäisellä puoliajalla kuultiin George Gershwinin ja Harold Arlenin kappaleita: Get happy, Love is here to stay, I've got the world on a string, It's a new world ja Oh! I can't sit down. Näiden jälkeen oli vuorossa hengellisiä spirituaali-kappaleita: Little David, play on your harp, Swing low, sweet chariot, Down to the river to play (nämä kaksi viimemainittua olivat huikeita!) Steal away ja Stand still, Jordan.
Ensimmäisen puoliajan viimeinen osio oli Cole Porterin tuotantoa: Begin the beguine, I've got you under my skin, It's de-lovely, Night and day ja Let's misbehave. Näistä kaksi viimeistä nousi ensimmäisen puoliajan parhaimmiksi.

Väliajan jälkeen vuoron saivat eri säveltäjien yksittäiset kappaleet: I won't dance (Kern & Hammerstein), Bewitched, bothered and bewildered (Rogers & Hart), The best is yet to come (Coleman & Leigh), Cry me a river (Hamilton), Beyond the sea (Trenet & Lawrence), When I fall in love (Young & Heyman), Cheek to cheek (Berlin), My funny Valentine (Rogers & Hart) ja The lady is a tramp (Rogers & Hart). Näistä jokainen kappale kuulosti illan parhaimmalta vedolta.
Kun yleisö ei mielestään saanut tarpeeksi, vaan jatkoi aploderauksia kuultiin vielä encorena Ev'rytime we say goodbye, ja niin konsertti päättyi seisovaltaan annettuihin aplodeihin!

Kirsikkana kakun päälle mainittakoon, että näillä hurmureilla riitti aikaa yleisölle konsertin jälkeen jakaa nimikirjoituksia ja jutustella lämpiön puolella. Niin suuria tähtiä he eivät siis ole, etteikö pientä hetkeä yleisölle voisi jakaa - enemmänhän se yleisölle merkitsi kuitenkin. 

Ammattimaista menoa alusta loppuun, mutta ei missään tapauksessa kliinistä.

Uutuuslevyt vs. alelaarit

Pakina on julkaistu Hitit! -lehden numerossa marraskuussa 2013.

**

Niin hienoa, kuin olisikin kirjoittaa alkaneesta Vain elää -sarjan kakkoskaudesta, jätän aiheen tässä vaiheessa myöhemmäksi. Eihän kausi ole vasta kuin puolessavälissä. Vielä ei kannata arvioida enempää. Sen verran kommentoin, että samalla kertaa olen sekä innostunut uusista artisteista, että myös sitä mieltä, että ykköskausi oli parempi. Makuasioita, makuasioita...

Mutta ei tuomita vielä, eikä lyödä lopullista kantaa pöydälle - annetaan mahdollisuus.

Mielenkiinnolla jään myös seuraamaan miten ohjelmasta julkaistavat levyt myyvät verrattuna ensimmäiseen kauteen. Silloinhan se ensimmäinen kokoelma myi 164119 kpl ja toinen 81725 kpl, yhteensä siis 245844 kpl. Yhteismyynti on yhtä kuin 12-kertainen platinalevy! Eka levy on muuten Suomen kaikkien aikojen myydyimpien levyjen listalla sijalla 11 ja on 2000-luvulla ilmestyneistä levyistä parhaiten kaupaksi käynyt. 

Tänä syksynä uutuusjulkaisuja tippuillee tasaisesti. Tänä syksynä tuntuu isoilta nimiltä tulevan levyjä: vai mitä sanotte Jenni Vartiaisesta, Cheekistä, Jukka Pojasta ja Juha Tapiosta?
Kaverini kysyi hämmästellen, että miten Juha Tapio on jo myynyt platinaa vaikka levy vasta ilmestyy 11.10. (Keskustelu käytiin siis muutamaa päivää ennen ilmestymistä)
Kerrankin tiesin mitä vastata:
"Katsos, kun kaupat ja nettikaupat ovat tehneet ennakkotilaukset sen perusteella millaiseksi arvioivat levynmyyntimääränsä."

"Ai, siis yhtään levyä ei ole oikeastaan vielä myyty?"
"Ei varsinaisesti. Ehkä osa näistä kauppoihin tilatuista levyistä päätyy jonkun kuukauden päästä alelaariin, joten niiden ostaminen (kaupasta ulos) ei enää kasvata myytyjen levyjen määrää"

"Jaa, että vähän huijauksen makua", totesi kaverini ja jatkoi työntekoa.

En muista tarkalleen missä vaiheessa levynmyyntimäärillä tämän tapainen "kikkailu" yleistyi. Ei kai näin ole kuitenkaan aina ollut? Kuulostaahan se hienolta, kun heti ilmestymisen jälkeen annetaan kultalevy (10000 myytyä levyä) tai platinainen vastaava (20000 myytyä levyä). Sehän on selkeä myyntivaltti - "Näin paljon on jo ostettu, näin moni tykkää". Ja sitten perään lähtee se ajatus, että kyllä nyt pitää itsekin ostaa tuo, etten ilman jää. Mitä siitä tulisi jos kaikki sitä levyä kehuvat ja kaikilla se on, mutta minulla ei ole ja minä en tiedä mistä puhuvat, enkä pääse keskusteluun mukaan.
Tässä vaiheessa sanon, ettei nyt ole kyse nimenomaan Juha Tapion uutuudesta, vaan mistä tahansa uudesta julkaisusta.
Jos myyntiluvut perustuisivat todelliseen, kaupasta ulosostettuihin kestäisi jalometallilevyn saanti kauemmin. Mutta eikö se olisi samanlainen myyntivaltti silloinkin, vaikka jokunen kuukausi ilmestymisestä olisi jo mennyt?

Tiedän, että ennakkomyyntiin lasketaan mukaan nettikauppojen ja artistin nettisivujen kautta tehdyt ennakkotilaukset, eli siis ne, joiden takana on levyn loppukäyttäjä. Silti marketit ja ne harvat enää olemassa olevat levykaupat joutuvat arvioimaan menekkiä ja tekemään tilauksen sen mukaan.
Mikäs siinä - hienoahan se on, jos arvioidaan jonkun levyn myyvän niin, että yhteismäärä yltää heti kultalevyyn. Antaahan se artistille kiitoksen hyvin tehdystä työstä ja kannustaa jatkamaan. Se, mikä minua tässä tökkii on, että muutaman kuukauden kuluttua kyseinen levy kenties löytyy alelaarista, kun se ei enää käykään kaupaksi ja tilalle on tullut muuta uutta. En tiedä miltä se tuntuu levyntekijästä itsestään tuntuu nähdä oma levy oranssilla alehintalapulla varustettuna. Voi olla, että olen sijaiskärsijän viitan ottanut harteilleni, mutta toisinaan harmittaa isosti nähdä suhteellisen tuore julkaisu alelaarin poistomyynnissä. Myydään halvalla pois, kun ei täydellä hinnalla kelpaa enää. Jokainen julkaistu levy on kuitenkin tekijälleen tärkeä.

On toki myös niin, että niin sanotun "parasta ennen" -päiväyksen ohittanut uutuusjulkaisu saa uuden elämän siirtyessään mid price -kategoriaan, jonka myyntimääriä seurataan omalla myyntilistalla. Esimerkiksi tällä hetkellä mid price-listan kärjessä ovat: Topi Sorsakoski "Kultaa ja timantteja –kokoelma”, Cheek "Sokka irti" ja Robin "Chillaa - Deluxe", eli kun uusi levy julkaistaan, saa aiemmat levyt uuden piristysruiskeen ja niiden myynti kasvaa siinä sivussa.

Tietysti on kylmä tosiasia se, että jos levy ei myy, niin se ei myy. Eikä se tule myymään vaikka sitä pidettäisiin täydellä hinnalla hyllyssä. Siinä vaiheessa, kun levyn tuotantoketju on saanut omansa pois, voidaan hintaa jo laskeakin, jotta saadaan varastoon ja myyntihyllyihin tilaa uusia levyjä varten.

Levyn elinkaari voi olla pitkäkin ja siinä voi olla monia nousuja ja laskuja: riippuen artistin uran vaiheista, mutta tuottavuuden kaari on nopeampi syklinen - levyyn sijoitettu raha halutaan nopeasti takaisin ja mielellään korkojen kera, jotta sillä tuotolla saadaan jonkun toisen artistin levy julkaistua. Niin yksinkertaista se lopulta on. Jos yksikään levy-yhtiön artisteista ei tuota voittoa, loppuu sen levy-yhtiön tarina ennen pitkää siihen. 1+1 on tavallisesti 2; levy-yhtiön matematiikassa se toivoo tuloksen olevan 3, jopa 4, koska joskus se jää vain tulokseen 1, jolloin kolmosella tasoitetaan kuoppaa; nelosella jäädään pinnan yläpuolelle.

Käsillä on vuoden levymyyntien sesonkiaika - joulu. Uskon edelleen vahvasti siihen, että levylahja pitää pintansa ja samalla nostetaan vielä tämän vuoden myyntilukuja.

Ultsi, levyjuontaja

Ps. Heitin viime lehdessä haasteen jokaiselle lukijalle, että kävisit ostamassa kaksi täysihintaista levyä kaupasta - toivottavasti moni otti haasteen tosissaan! 

Syksyn uutuuspoimintoja

Albumit:

Kyösti Mäkimattila - Suuntatähti: Kuulin jo ennakkoon, että uuden tangokuninkaan ensimmäiselle levylle tulee vanhaa tanssimusiikkia. Jotenkin uskoin, että biiseistä ei tehdä liian uusia versioita, ja kas, oikeassa olin. Mutta enpä olisi uskonut, että levy kuulostaa näin hienolle! Mika Toivanen on tehnyt melkoisella pieteetillä uudet sovitukset ja orkesteroinnissa on mukana ihkaoikea jousisto. Tango Humiko, Odotin pitkän illan ja Pohjolan yö ovat kerrassaan hienoja vetoja. Samoin myös alunperin säveltäjä Olli Leppäsen soololevyllä ollut, tämän levyn nimibiisi Suuntatähti, jossa on Kyöstin oma sanoitus.
Solisti on niin kauniilla tavalla auki näissä kappaleissa ja maalaa herkin vedoin kappaleet, että toivon pitkää ja ansiokasta uraa hänelle. Rohkeutta on vaadittu, että on otettu näitä vanhoja klassikoita levylle. Vain nimibiisi on ns. uusi ja Jos minut vielä kohtaat, sekin tosin on ensilevytetty jo 20 v. sitten.

Jukka Lampela – Hymyä ja hyvää tuulta: Mukavan kuuloista tanssimusiikkia Lampelan Jukan soololevyllä! Eiköhän tältä albumilta löydy tanssi-iltoihin kappaleita. Veikkaisin näistä soitettavat löytyvän: Läpi onnenkyynelten, Kadotettu nuoruus, Revontulten valssi ja En sua mielestäni saa. Viimemainittu on käännös ruotsinkielisestä Skapta för varann –kappaleesta, jonka on levyttänyt (ainakin) tanssiorkesteri Barbados. Lisäksi levyltä löytyy vanha venäläinen sävel, joka on tunnetumpi versiona Ajomies, mutta tälle levylle kappaleesta on tehty hidasvalssi ja sanat on Aappo I. Piipon kynästä. Kappale on nimellä Olen kulkenut vaikean tien. Kyllä Lampelan äänestä kuulee, että tanssikeikka on ennenkin tehty ja albumille on valittu jalan alle meneviä kappaleita. Hyvä niin!

Raimo Salo, Terhi Matikainen ja Tommi Soidinmäki - Lotta & Luutnantin sydän: Levyn sisäkannessa mainitaan, että levy on kunnianosoitus Suomen lotille ja sota-ajan musiikille. On onni, että tämmöinen levy on tehty ja laadukkaasti viety loppuun. Levyn teemasta on nähty muutama konsertti tänä syksynä ja lisää on kuulemma tulossa. Toivottavasti näin tapahtuu. Solisteina levyllä on tangokuningas Tommi Soidinmäki, tangofinalisti Terhi Matikainen ja muusikko, opistoupseeri evp. Raimo Salo. Musiikki levyllä koostuu Toivo Kärjen sota-ajan sävellyksistä, mutta mukana on myös Usko Kemppiä, Georg Malmstenia ja Arvo Koskimaata. Mainittakoon kappaleista seuraavat: Luutnantin sydän (sol. Salo), Yksin metsätiellä (sol. Soidinmäki) ja Ilta skanssissa (sol. Matikainen). Kannatan hankkimista!

Singlet:

Doom Unit - Crawler: Simppeli meno alusta alkaen, Uppoaa kuin häkä! Pisteet ropsuaa tälle.

Heidi Pakarinen - Värähtelyjä: Oikein hyvä veto Heidiltä! Toivottavasti keikoilla kuullaan oikeaa haitaria, sehän se on yksi tämän biisin Tekijä.

Popeda - Tosi routari: Tää kuulostaa ihan Popedalle (mikä tietysti aina on hyvä, että kuulostaa itselleen!) Kuulen jo korvissani yhteislaulun keikoilla! Tulossa on neljän CD:n boksi ja tuplakokoelma marraskuussa - sitä odotellessa.

Helminauha - Mitä tahdot: Voi kun kuulostaa hyvälle! Tanssittavaa tavaraa - pointsit tästä!

Kaija Lustila - Cha cha!: Emempi tästä saisi nousta cha cha:n rytmit esiin. Kuulostaa vettyneeltä humppachachaalta... No, niin tai näin, melkoisen helppo tästä on veikata Tätä Suomi Tanssii -listalle nousijaksi ja siellä menestyväksi. Pisteet Kaijalle ja biisintekijöille Jari Puhakalle ja Sinikka Svärdille.

Elastinen - Uus: Jotenkin tykkään, vaikka hiukan rassaa kertosäkeen toistuvuus

Kurre – Linnunradan yksinäisin: Melkoisen tikuttavaa poppia on tehty Kurrelle. En kyllä kuule tässä nyt kovin suurta hittiä, vaikkei tämä hutikaan ole. Jotain sieltä väliltä sitten kaiketi.

Kyösti Mäkimattila – Pieni kukkanen: Hulppea veto tangokuninkaalta! Nyt vaan olet oma itsesi, äläkä Esitä mitään. Ääntä riittää ja tulkinta tulee itsestään, liikaa ei tarvitse pusertaa. Rohkeasti on lähdetty vanhalla klassikolla liikkeelle. Hyvä tästä (pitkäsoitosta) tulee, uskoisin niin ja tykkää niin äidit kuin tyttäretkin.

Cheek & Samuli Edelmann – Parempi mies: Kyllä Samuli tekee tästä Biisin! Mainio idea pyytää Edelmannia mukaan. Videosta tulee hieman mieleen ”jenkkiversio” rap-artisti Nellyn biisi Over and over, jossa mukana on countrytähti Tim McGraw.  Mutta mikäs siinä, kyllä hyviä ideoita voi muokata omiin tarpeisiin. Pikkuisen tässä tökkii se, ettei riimien loput rimmaa ihan kohdilleen joka kerta. Liekö kiire tullut.

Stig – Niks ja naks: Stigin Syksyn sävel-biisi on kovin saanut soittoaikaa radiokanavilla. Viulusta pidän kovin. Joku tässä hieman naivistisessa tavassa tuoda esiin kipeitä parisuhdeongelmia uppoa ihmisiin. Itse olen vähän kyynisempi, enkä vieläkään lämpeä Stigille. Tiedä sitten milloin kuuluu niks ja naks ja olen aivan myyty?

Pirjo Tossavainen – Mua älä vaadi muuttumaan / Vain hetki – koko elämä: Jälkimmäisessä biisissä fraseeraus laahaa häiritsevästi. Johtuneeko kiireestä, ettei ole ehtinyt paneutua tekstiin vai mistä. Ensimmäinenkään veto ei valitettavasti uppoa minuun. Jää vähän valju maku näistä.

Jenni Vartiainen – Selvästi päihtynyt: Se pätkä säkeistön ja kertosäkeen välillä, onko se nyt bridge vai mikä muistuttaa minua vanhan piirrossarjan ”Tao Tao, pieni pandakarhu” tunnusmusiikista. Hyvältä se kuulostaa, kun sen osaa. Iso plusmerkki tälle!

Eija Kantola – Arjen kauneuteen: Jee Eija on täällä taas! Tai paremminkin kai voisi sanoa, että Eijat – Kantola laulaa Hinkkalan tekstiä ja puhaltaa sen lentoon. Kaunista jälkeä on saatu aikaiseksi, kera Petri Somerin sävelin. Olen myyty!

Puolikuu – Iso isku: Joku tässä ei nyt toimi, enkä oikein osaa sanoa mistä se nyt eniten kiikastaa vai onko se sittenkin joku pieni seikka. Vähän kuulostaa vanhalta, monesti kuullulta. Pisteitä ei nyt tästä tipu, eikä lirise.

Kai Jämsä – Helppoa matikkaa: Jämsä pitää linjansa ja siitä pidän. Kokonaisuus vaan toimii hyvin!

Sebastian ja Anri – Sana vain: Tosi hienoa nähdä ja kuulla tämän pariskunnan jatkavan duettojen tekemistä. Mikäs siinä, kun se toimii näin hyvin kuin tämä kaunis kappale.

Kikka Laitinen Co. – Mä tahdon luoksesi tulla: Mietin tässä, että mikä olisi toimivuuden paras vertauskuva; tämä nimittäin TOIMII ja uppoaa meikäläiseen täysin! Kikalle ja Co:lle sekä sovitustiimille 10 pistettä!

Rautu – Ikävä odottaa: Ihan näppärä kitarointibiisi. Tekstipuoli vähän onnahtelee, enkä paikoitellen saa ihan selvääkään.

Jenna Bågeberg – Bang, bang, bang: Jenna kyllä paranee koko ajan ja se on hyvä merkki! Mika Toivanen osaa tehdä tarttuvia biisejä ja Ilkka Vainio tekstittää – tästä voisi tulla ihan hittikin…

Eva & Manu – Kun aika on: E&M suomeksi – mielenkiintoista… aavistuksen kuulostaa kiireiseltä, tai sitten korviani vaivaa alkuperäisen esityksen hidas tempo enkä pääse siitä helpolla irti. Mutta juuri näin pitää tehdä uusia versioita vanhoista biiseistä, rohkeasti varioiden. Pointsit tästä!

Veikko Saari – Rakkautta ei se ollutkaan: Laulaja tuntuu myöhästyvän jo toisessa tahdissa. Toki on taito saada bändi kiinni aina värssyn lopuksi, mutta kyllä tästä jää valitettavasti sellainen ”maalissa nähdään” meininki mieleen.

Apulanta – Mä nauran tälle: Kuuluu sarjaan ”aukeaa paremmin muutaman kuuntelun jälkeen”, mutta näin ensikuuntelulla; ei huono, ei ehkä ihan hitti. Jotenkin terävämpää koukkua olisin kaivannut tähän, mutta uskon lisäkuunteluilla kertosäkeen tarttuvan korvaan. Plussat siitä, että teksti kuuluu selkeästi.

Seppo Tammilehto – Exodus: Nyt en kyllä lämmennyt tälle yhtään, valitettavasti. En tiedä mitä tässä haettiin – minulle se ei auennut.

Matti Rockell – Rockabilly star: Ei hassumpi suomenkielinen rockabillu-biisi. Nakuttaa kuin uudet patterit saanut vekkari.

Tienaako tällä alalla enää kukaan mistään mitään?

Pääsin tänä vuonna, ensimmäistä kertaa alustamaan Lavakauden Päättäjäisissä (15.9.) ennen illan palkintogaalaa pidetyn seminaarin, jossa alan ammattilaisten kesken kirposi kiihkeää keskustelua otsikon aiheesta – kuka tällä alalla tienaa, jos tienaa.
Seminaarin alustukseen allekirjoittanut kokosi kolme väittämää ja haastatteli jo aiemmin alan ihmisten kanssa käytyjen keskustelujen tueksi kahta eturivin artistia, joista oli vuoden 2004 tangokuningas Tommi Soidinmäki ja toinen halusi pysyä nimettömänä.

”Levyjen myynti ei tuota”
Ensimmäinen alustuksen väite sai aikaan pitkän keskustelun sekä puolesta että vastaan. Haastateltujen kanssa kaikki oli samaa mieltä, että pelkkä levynmyynti ei enää artisteja ja bändejä elätä. Levyn myyvä kauppa, jakeluketju ja levy-yhtiö saavat 19,90 eurosta valtaosan ja vain muutama sentti per levy jää artistille! ”Levyjä tehdään lähinnä faneja ajatellen” kertoi Soidinmäki ja jatkoi, että ”vain singlejä kannattaa tehdä, koska ne toimivat käyntikorttina”. ”Pitkäsoitto kannattaa tehdä, jos isot kihot sen haluavat tuottaa”, mainitsi nimettömänä pysyttelevä artisti ”ja vasta kun on löytynyt hittisingle, josta tehdään albumin nimikkobiisi”.
Tommi Soidinmäki kertoi, että oikeastaan olisi parempi tehdä ja julkaista vain singlejä, koska harvempi enää netistä ostaa ja lataa koko albumin. Ainoastaan hittibiisit tulee yksittäin ladattua. Seminaariväestä osa oli sitä mieltä, että tulevaisuudessa nettijakeluun on panostettava enemmän ja varsinkin aloittelevien on kustannustehokkaampaa jakaa materiaaliaan netin kautta. Silloin jäävät jakeluketjun kustannukset pienemmiksi, samoin painokustannukset.
Toki cd:n puolustajiakin löytyi. Poptori Oy:n johtaja Erkki Puumalainen piti pitkän ja ansiokkaan puheenvuoron aiheesta, että cd ei todellakaan ole vielä kuollut ja kuopattu, vaan varteenotettava musiikin jakelu- ja esitysformaatti.
DJ-toiminnassa pitää olla tarkkana netistä ladattujen kappaleiden kanssa. Teoston tarkastuksen sattuessa dj:n pitää pystyä näyttämään, että kappaleesta / kappaleista on maksettu ja että dj:lla on Teoston ja Gramexin luvat sisältävä dj-lisenssi voimassa. Käyttämällä alkuperäisiä cd-levyjä tätä lisenssiä ei tarvitse hankkia.
Myös se seikka tuli seminaarissa esille, että tänä päivänä kenellä tahansa on mahdollisuus tehdä kotistudiossansa cd-levy. Kun levy-yhtiöiden seula puuttuu, on joskus laadun kanssa niin ja näin. Tarjonnan määrä syö laatua, mikä syö myös kannattavuutta. Tosin, laadukas jälki erottuu ja lyö läpi, jos on lyödäkseen.

”Keikkailu ei kannata arkena”
Toinen väittämänä, karu totuus, sai melko yksimielisen kannatuksen - arki-iltaisin ei enää aina kannata lähteä keikalle! Poikkeuksen tähän tekee laivakeikat ja Lapin kiertueet. ”Polttoaineen hintojen jatkuva nousu syö kannattavuutta ja viikonlopun keikasta saa puolet enemmän; kyllä siinä miettii onko järkeä lähteä bändin kanssa keikalle tiistai-illaksi toiselle puolen Suomea”, totesi Soidinmäki ja pohdiskeli josko tulevaisuudessa lähtee arkena vai duo- tai trio-keikoille.
Toinen haastateltu kertoi, että ”ohjelmatoimiston osuus on myydystä keikasta sama kuin orkesterissa olisi yksi ylimääräinen soittaja ja työmäärään nähden ohjelmatoimiston osuus on kohtuuttoman suuri”. ”Harva artisti kuitenkaan pystyy itsekään niitä keikkoja myymään”, jatkoi hän. Ohjelmatoimistojen toiminnan puolesta seminaarissa puheenvuoron käytti yrittäjä Eija Talvitie. Harva artisti pääsee ilman ohjelmatoimistojen kontakteja isoimmille tanssilavoille ja laivakeikoille.
Totta on myös se seikka, että keikkapaikkoja häviää tasaisella vauhdilla. Arki-iltana yleisön ajasta kilpailee moni asia, eikä se seikka, että artisti tai bändi aloittaa soittamisen myöhään työpäivää edeltävänä iltana ole maksavaa yleisöä houkuttava seikka. ”Mehän aloittaisimme vaikka iltakahdeksalta soittamisen, jos se olisi pelkästään meistä kiinni”, sanoi Soidinmäki ja vannoi puhuvansa useamman artistin suulla.

”2000-luvun artisteilla on kovempi työ pysyä pinnalla ja alalla mukana”
Kolmas ja viimeinen alustuksen väittämä oli lähtöisin molempien haastateltujen kertomuksista. Tänä päivänä laulukilpailuja on liikaa ja alalle pompsahtaa uusia artisteja kuin sieniä sateella. Artisteihin ei satsata enää pitkällä tähtäimellä, vaan heidät nähdään ”päiväperhoina”. Lliian usein artistinalku jätetään yksin. Pärjätä voi, jos olet ehtinyt luoda tarpeeksi laajan verkoston ja opit nopeasti tuntemaan tarpeeksi nimekkäitä ja vaikutusvaltaisia ”kihoja”. Tekemällä verkostoon oikeanlaisen vaikutuksen voidaan artistiin panostaa: saada tälle levytettävää materiaalia ja myydä keikkoja. Artistin monipuolisuus ja uusiutumiskyky on suurin valtti, totesi Tommi Soidinmäki ja kertoi, että ”mahdollisuus tehdä konsertteja on monesti pelastus, samoin mahdollisuus päästä esiintymään musikaaleihin”.
Seminaarin annista varmasti kaikki osallistujat olivat samaa mieltä, että ”jotain tarttis tehdä”, jotta Suomessa olisi jatkossakin esiintyviä, keikkailevia artisteja, niin uusia kuin vanhojakin. Ja, että heidän kannattaisi edelleen julkaista uutta musiikkia ja albumeja, olivatpa ne sitten muodossa taikka toisessa.
Itse ostan jatkossakin cd-levyjä, mutta ostan musiikkia myös verkosta ja vaikka paljon hankintoja teenkin, en yksin pysty levyteollisuutta pelastamaan. Syksyn konsertteihin on jo neljään liput hankittuna, mutten yksin niitäkään kansoita. Siksipä heitän haasteen, että jokainen lukija ostaisi vielä tänä vuonna kaksi täysihintaista cd-levyä ja kävisi ainakin yhdessä konsertissa! Niin, ja joulu on kohta ovella – levy ja lippu konserttiin ovat varmasti mieluisia lahjoja saatavaksi.

Ultsi, levyjuontaja

Kesän 2013 satoa ruodittuna - pitkäsoittoja ja lyhytsoittoja

Tässäpä kesän levysatoa laidasta päätyyn...
Erimieltä saa olla :O)

Albumit:
Karim Z. Yskowicz - Olen somelainen:
Voi pyhät pyssyt! Vettynyt, venytetty vitsi valitettavasti. Itseeni tämänlainen huumori ei uppoa ja sopii minusta vain Putous-sarjaan, mutta ilmeisesti Karimilla riittää kesäaikana keikkaa erinäisissä tapahtumissa ja jotainhan kaiketi pitää esittää yleisölle. Isken kukkahatun päähäni ja sanon, että "Ei kiitos!".

Veljenpojat - V niinkuin Veljenpojat:
Näitä levyttäviä hiphop-ryhmiä putkahtaa kuin sieniä sateella. Ja se tekee genrelle hyvää, että bändejä löytyy. Laadun puolesta voi sanoa, että tämä jää v niinkuin voitonpuolelle. "LKOP", versioitu ysärihitti "Erittäin hyvä", "Tyylitajuu" ja "Online" nousee näistä yhdestätoista biisistä parhaiten esiin.

Kaija Pohjola - Tosirakkautta:
Levyllä on tanssittavaa iskelmää käsittääkseni uustuotantona. tarkoittaen sitä, että kappaleet on äänitetty uudestaan. "Elämäsi rakkaus", "Tie rakkauden", "Soita sydämesi kieltä" ja "Tosimies" näistä neljästästoista kappaleesta on helppo nostaa esiin. Ja mainitaan nyt vielä mukana oleva Kaijan ensilevytys vuodelta 1969 "Dong Hoin tyttö".
Tanssittajan levysalkkuun hyvä lisä tämä levy.

Lasse Hoikka & Souvarit - 35-vuotis Juhla-CD:
Ihan ensiksi: luulin saavani kokoelmalevyn, mutta en saanutkaan. (sille olisi ollut tarvetta). Levyllä kuuluu vuosien kokemus. Souvarit ovat tehneet ahkerasti keikkaa näinä vuosikymmeninä ja saavuttaneet sellaisen jalansijan, että kukatahansa tanssiharrastaja tietää heidät ja sen, että kappaleet istuvat tanssijan jalan alle. Suurin yllätys tällä levyllä on versio Yön biisistä Likaiset legendat. Tuottajana olisin miettinyt vielä yhden kahvikupillisen verran, että pitäisikö sittenkin jättää kappale ainoastaan keikkakäyttöön? Jo muutaman vuoden viisimiehisenä keikkaillut Suovarit saavat varmasti jatkaa keikkailua niin kauan kuin itse jaksavat. Menestystä ja tsemppiä keikoille toivotellen.

Pauli Haapalainen - Kaikille tähdet loistaa:
Ihan alkuun annan pisteet siitä mistä varmimmin ne sa, eli tanssityylit on merkitty takakanteen kappaleiden yhteyteen. Kappaleiden tekijöinä ovat olleet Charles Plogman, Veikko Juntunen, Chrisse Johansson ja jo edesmennyt Jorma Toiviainen. Ja Pauli itsekin on kunnostautunut biisien teossa sanoittajana. Parhaimmiksi kappaleiksi nousevat "Mursit kaikki lukot auki" ja "Kaikille tähdet loistaa". Muutoin biisien taso heittää minusta sen verran, että levyttämisen sijaan olisi kannattanut panostaa esimerkiksi oikeaan mieskööriin biisissä "Matkalippu" synaköörin sijaan.

Eki Jantunen Mutkattomat - Tanssilavakeikka:
Livetaltiointi Mutkattomien keikalta, joka on taltioitu Orimattilan Kehräämöllä ja lähetetty Radio Suomen "Lavalauantai" -ohjelmassa 19.5.2005. Levy sopii kyllä mainiosti tulossa olevan kesän mökkitansseja vauhdittamaan. Kappaleet esitetään tyylipareittain, eli kaksi valssia, kaksi humppaa jne. Ja tyylit ovat merkittyinä takakanteen, mikä on aina hyvä juttu. Studiobonuksena löytyy kappale "Porvoonjokkee". Näppärä tanssilevy!

Singlet:

Antti Tuisku - Jää taikka mee: Ihan tämä kuulostaa pätevältä dance-biisiltä. Ehkä itse olisin jättänyt välistä pois sen "fiilistelytauon" eli hidastuskohdan, painanut loppuun vaan biitti täysillä.

Stooshe - Slip: Tästä kesähitti...? Samantien alkaa jalka vippaamaan.

Jason Derulo - The Other Side: Nyt tämä tipahtaa sarjaan "Ihan kuin olisin kuullut tämän aiemminkin". Mutta silti epäilen tämän roikkuvan radioiden soittolistalla - ainakin sen kolme, neljä viikkoa.

Studio Killers - Jenny: Jotkut osaa, jotkut ei - onneksi tämä on ensiksi mainittua.

Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen - Dream.Catcher: En ole vielä kuullut Ninniltä & Mikalta huonoa biisiä, vaikken kyllä kaikkia biisejä olekaan kuullut. Kuitenkin heidät myös livenä nähneenä voin todeta, että tätä voin suositella!

Jonne Aaron - Ihanaa elämää: Jonnelle pukkasi suomivaihde silmään sen erään tv-sarjan myötä. Onneksi pukkasi, koska Jonne kuulostaa hyvälle myös suomeksi.

Sini Sabotage - Levikset repee: On hienoa huomata, että naisiakin löytyy räppäjiksi, ja Sini Sabotage kuulostaa siltä, että tämä ei jää yhden hitin ihmeeksi. Silti muutakin biisiin voitaisiin keksiä, kuin se, että pyöritään yhden hokeman ympärillä reilut kolme minuuttia. Mutta pointsit kotiin silti!

Karim - Olen somelainen: Odotusarvot tälle olivat pohjalukemissa, ja pohjalle pointsit tässä kyllä jäävätkin. Huono veto!

Amanda - My favourite drug: Lauri Ylösen uusin projekti lienee tämä Amanda...? Hahmona seikkailee Laurin soolotuotannoissa (videoilla) esiintynyt robotti. Biisi on jotakuinkin perusdancea, sieltä paremmalta osastolta. Voi jopa olla pienehkö hitti tänä kesänä.

Tuomas Kauhanen - Enkeli (feat. Väinöväinö): Tälle nyt on kohtalaisen helppoa povata soittoaikaa - letkeä reggaemainen poljento ja kesä aluillaan. Alkaa kuitenkin tämä rap / hiphop -juttu olla jo valloillaan meilläkin, joten tasoa pitää kaikkien nostaa, jos mielii pinnalle. Kauhasella on ainakin tässä ihan tasokas biisi tarjolla.

Erin - Ei taida tietää tyttö: Uusin single Eriniltä jatkaa (onneksi) samalla esikoislevyltä tutulla linjalla. Miksi vaihtaa toimivaa kuviota! Tykkään!

Bruno Mars - Treasure: Hei täähän oli hyvä! Ehdin jo huolestua B.Marsin puolesta edellisen singlelohkaisun jälkeen, että naitä tusinapianoslovareitako tämäkin suoltaa. Mutta onneksi ei! Sopiva r'n'b-tyylinen, tanssahtava biisi.

Mari Rantasila - Ois vaan kiva tietää: Mari voisi levyttää uutta musiikka vähän useamminkin. Tämä ralli uppoo kyllä arvostelijaan ihan täysillä - nappisuoritus! Marin oma teksti on kyllä hyvä ja Markku Kanervan sävellys siihen sopiva, kuin kirsikka kakun päälle.

Vuokko Hovatta - Meihin meistä: Vuokolla on oma tunnistettava äänensä! Ja onneksi sille ja hänelle löytyy levytettävää. Tykkään kyllä, vaikka hiukan liian popahtava. Tai sitten poppia olisi pitänyt lisätä vielä enemmän. Ts. enempi särmää kaipaisin.

J.Eskelinen - Kai vielä katsoa saan: Vanha tuttu "Can't take my eyes off you", eikä biisissä mitään uutta ole. Jonkun sovituksellisen koukun olisi voinut laittaa, ihan erottuakseen muista jo tehdyistä versioista.

Kurre - Suuri mahdollisuus: No jopas - tämähän on oikein tanssittava fox/beat/junakomppi-pohjainen kappale. Tälle voin povata menestystä TST-listalle!
Ja piste siitä, ettei sanotus kompastu ihan niin ilmiselviin riimiparehin, kuin "Syksy jo saa, kastuu taas maa".

Syke - Olet kaunein unelmain: Tanssiorkesterilta näköistänsö musiikkia. Vähän uupuu sellainen tarvittava terävyys, valitettavasti.

FBI-Beat - Jäädä voin mä nyt: Mikäs tässä, kun uutta musiikkia pukkaa FBI-Beatilta. Rumpalikin vaihtui, mutta meno pysyy entsien kaltaisena. Jere Vilkkisen muheva bassoääni soi laulussa oikein hyvin.

Ilkka Vaino & Timo Kiiskinen ja Hänen orkesterinsa - Ystävän risti: Kappale kuulostaa sellaiselta, minkä Kari Tapio olisi voinut itse levyttää. sen sijaan hänen ystävänsä tämän nyt ovat levylle laulaneet. Voisin kuvitella, että tätä soitetaan radioissa paljonkin.

Tanssiorkesteri Veikko Nieminen - Sydän tietää paremmin: Kuulostaa hyvin perinteiseltä tanssifoksilta, mutta laulajan äänestä kumpuaa sen verran tuoresoundi, että jää hyvällä mieleen.

Ratto-Band - Reissumies ja kissa: Ratto-Band on uusi tuttavuus mutta kuulostaa kovin tutulta. Joten annan atk-laitteistoni kertoa, että solistina on Aki Mäki, tuo vuoden 2009 Kiuruveden Vihreät Niityt - iskelmälaulukisan voittaja. Biisin sovitus kuulostaa menevältä. Toivottavasti keikkaa pukkaa!

Jukka Hallikainen & Puhekupla - Mykkäfilmit: Reipas, charleston-tyyppinen repäisy - kuulosta mainiolle.

Eino Grön - Kesäiltaan rakastun: Aikas uudenlaista soundia löytyy tältä konkarin uudelta singleltä. Ei huano!

Kalle Jussila - Toit päälle maan sä taivaan: Kalle Jussila sai varmasti uutta nostetta uralleen Seinäjoen Tangomarkkinoilta. Vähän lisää napakkuutta fraseeraukseen, varsinkin kun kappaleen tempo on 126 bpm. Tuppaa pintaan tunne, että ehtiikö solisti loppufermaattiin samaan aikaan kuin bändi.

Matti Esko - Täynnä tie on tarinoita: Matti Eskon ääni paranee ja kuulostaa oikein hyvälle tässä viimeisimmässä. Kitarointi säväyttää, ekstrapojot siitä.

Jenna Bågeberg - Saharaan: Ensin kuulosti siltä, että tää on jo niin monesti kuultu. Mutta oikeastaan tämähän paransi juoksua loppuaan kohti. Eikä biisi missään nimessä juokse, keinuu kuin aavikkolaiva!

Janus Hanski - Kitarani: Kaunis kappale, ja kitarointi jää soimaan hyvällä tavalla korviin.

Sinitaivas - Sääret: Santanamaista soitantoa suomeksi - tästä aistii pieniä kesähitin aineksia! Mutta: tätä vaivaa se sama vika, kuin suurinta osaa nykyiskelmää: kertosäkeistöä kerrataan kertaamasta päästyään.

TJ Saarinen - Punasipuli: Näppärä kesäinen biisi. Kappaleessa on hieman sellainen "Kaikki mukaan laulamaan" -meininki.

Sanni - Prinsessoja & astronautteja: Ei huono veto ollenkaan tältä aiemmin itselleni tuntemattomalta Sannilta! Soundit ovat siinä rajalla, että ärsyttävätkö vaiko eivät, mutta veikkaanpa, että seuraavalla kerralla tunnistan biisin heti. Se ei ole huono juttu ollenkaan!

Mikko Alatalo - Duunari / Kesää odotan: Hienoa, että Mikko ehtii tehdä uusia biisejä ja levyjä, vaikka kansanedustajan työkin viennee aikaa ja voimia. Ja siitäkin huolimatta taso pysyy hyvänä! Jään odottelemaan tulevaa Kantri-levyä.

Kiuruvedel​lä raikui Iskelmävii​kko 15. kertaa

Vaikkei ilmojenhaltijaa voi kiitellä suosiollisesta säästä Kiuruvedellä Iskelmäviikon aikana, silmämääräisiin havantoihin perustuen voi sanoa kävijämäärän olleen edellisvuotta suurempi. (Jutun kirjoittamisen aikaan ei lopullisia kävijämääriä ole vielä tiedossa.)
15. Iskelmäviikko käynnistyi jo periaatteessa tiistai-iltana 16.7. Pyhäsalmen suurlavan tanssein, jossa vauhtia jalan alle toivat Eini ja orkesterinsa Boogie, sekä orkesteri Sateenkaari.
Viralliset avajaiset vietettiin keskiviikkona 17.7. Iskelmäareenalla, jossa musiikista vastasivat duo Riina & Asti, sekä Viihdeorkesteri Kilimu, johtajanaan Satu Jylhä. Kilimun konsertti oli samalla Kiuruveden kaupungin 140-vuotiskonsertti. Juhlapuheen avajaisissa piti kaupunginjohtaja Erkki Strömmer. Yleisöä jo tuossa tapahtumassa oli paikalla n. 3000 hlöä.
Keskiviikko-illan tanssitarjonnasta vastasi ensin Pekkaniskan Pojat, sen jälkeen lavalle nousi odotettu Tarja Lunnas & Rosso ja vauhti nousi ensimmäisen kerran kattoon A.Aallon Rytmiorkesterin myötä illan päätteeksi.

Torstai-iltaa viritteli päälavalla käyntiin ensin Heikki Koskelo & Taivaankaari. Hyvin Koskelo lämmittelikin yleisön sillä seuraavana lavalle nousivat jo legendaarisiksi kohonneet Matti ja Teppo, jolloin Iskelmäareenan seinät pullistelivat muustakin kuin tuulesta. Hyvään lämpöön päässyt yleisö lauloi Ruohosten mukana ja jatkoi yhteislaulua illan päättäneen Neljänsuoran keikan ajan.

Perjantain aloitti tangokuningas 25-vuoden takaa Kari Piironen omalla juhlakonsertillaan. Yleisöä oli areenallinen nauttimassa Piirosen laajasta ohjelmistosta, joka konsertissa kuultiin.
Jos torstaina meno oli huumaavaa, äityi kansa juhlistamaan Iskelmäviikkoa paikanpäälle perjantai-iltana ennennäkemättömän sankoin joukoin. Illan aloitti Mariska ja Pahat Sudet, jonka jälkeen lavalle nousi Suvi Teräsniska. Ennen illan päättänyttä ilotulitusta areenan tunnelman räjäytti Jari Sillanpää.

Lauantaina musiikillisen tarjonnan aloitti Iskelmäviikon 15-vuotisjuhlakonsertti. Konsertissa esiintyivät Viihdeorkesteri Golden Dreamin säestämänä Pekka Mikkola (tangokuningas 2012), Heikki Koskelo (tangofinalisti 2011), Mia Leivo (tangofinalisti 2013), Virpi Piippo (Toivo Kärki-kisan voittaja 2002 ja tangofinaalin 3.sija 2010), Temu Lehtola (Toivo Kärki-laulukilpailun voittaja 2005) ja viime vuoden laulukilpailun voittaneet, Iskelmämestarit Anna Markkanen ja Ville Pyykönen. Harmillista on, ettei näin kovatasoista konserttia taltioitu televisiossa esitettäväksi. Tuskin näitä liikaa on tarjolla.
Lauantai-illan kattauksesta vastasi ensin Iskelmämestari-laulukilpailun finaali. Sen jälkeen Laura Närhi bändinsä kera ja lopullisen niitin ”yhteislaulutilaisuuksille” löi Dingo! Dingon jälkeen tunnelmaa tiivisti entisestään Matti Nykänen bändinsä kanssa.
Määrällisesti suuriman esiintymisurakan Iskelmäviikon aikana teki Christa Huikko Band. He esiintyivät joka ilta päälavan hiljennyttyä ravintolateltan puolella. Urakalle on nostettava hattua.

Iskelmäviikon päättäjäisten jälkeen sunnuntaina järjestettiin vielä päätöstanssit Kyllikinrannassa Pekkaniskan Poikien tahdittamana.

Kaiken kaikkiaan musiikillinen tarjonta Kiuruvedellä oli huikea. Valikoimasta löytyi jokaiseen makuun. Uskon ohjelmavastaavan Juha Vartiaisen olevan läpensä tyytyväinen mies tänään. Tosin, rima ensi vuotta silmällä pitäen on nyt nostettu melkoisen korkealle.


Kiuruveden Iskelmämestari – laulukilpailu

Torstaina käynnistyi myös Iskelmämestari-laulukilpailun semifinaali, jossa 56 laulajaa tavoitteli perjantaista ”Finaalin karsinta”-paikkaa. Noita paikkoja oli jaossa yhteensä 16 (8nais- ja 8 miespaikkaa). Tuomaristolla oli edessä hikinen urakka. Pienen väännön jälkeen 16 laulajaa löytyi, jotka pääsivät esiintymään Pekka Juntusen Iskelmäorkesterin säestämänä perjantaihin. Perjantaisesta Finaalin karsinnasta varsinaiseen lauantai-illan finaaliin pääsivät: Sari Kankkonen, Vantaa, Elisa Pyykkö, Ypäjä, Riitta Mustonen, Nieminen, Mika Mäkkeli, Nurmes, Jani-Markus Korhonen, Vuokatti ja Robert Berg, Riihimäki.
Lauantain finaalista muodostui kovatasoinen kilpailu. Jokainen finalisti sai esittää kaksi kappaletta. Sitkeä sydän ja Haaveissa vainko oot mun olivat nurmeslaisen Mika Mäkkelin kappaleet. Rakkaus on lumivalkoinen ja Sitkeä sydän puolestaan olivat Jani-Markus Korhosen valinnat ja eteläisempää Suomea edustaneet Robert Berg luotti Topi Sorsakosken levyttämään Kirjeeseen ja Kari Tapion Valoon päin kappaleisiin.
Naisten sarjassa biisivalinnat finaalissa olivat: Sari Kankkosella Mä annan sut pois ja Louie, Elisa Pyyköllä Seine ja Mä annan sut pois, sekä Riitta Mustosella Rakkauden jälkeen ja Odota mua.
Kappalevalinnat olivat ennakkoon annetusta listasta jokainen finalisti itse saaneet valita ja osuivat melko hyvin jokaiselle sopiviksi. Tuomariston tehtävä ei finaalissa ollut niitä helpoimpia, mutta voittajiksi valittiin illan ja jo Finaalin karsinnat vahvimmat esiintyjät Sari Kankkonen ja Jani-Markus Korhonen.
Tuomaristossa istuivat tänä vuonna: puheenjohtajana Anssi Repo, ohjaaja & tuottaja Yle TV2, Nina Peltola, Hotelli Korpilammen johtaja, Raija Koso, laulaja, Pekka Mikkola, tangokuningas 2012, Martti Mikkilä alias Kanarian Mikki, Anna Markkanen ja Ville Pyykönen, laulukilpailun viime vuoden voittajat, sekä Radio Kajauksen toimitusjohtja Aki Karjalainen. Karjalaisen tilalla tuomaristossa semifinaalin ja finaalin karsinnan ajan tuomaroi Radio Kajauksen toimittaja Päivi Karppinen. Semifinaalissa pj:n tonttia hoiti musiikkitoimittaja ja festivaalin musiikkivastaava Lasse Finska.

Ultsi

Tangoa ja toisenlaista sykettä

(Julkaistu Hitit!-lehden elokuun numerossa)

Valtakuntaan on valittu taas uudet kuninkaalliset. Valtakunnassa on kaikki hyvin.
Paitsi, tangofinaalissa toivoisi tasapuolisempia biisivalintoja kilpailijoille. Jos nyt mietitään esimerkiksi Leif Lindemanin ”Hernandon salaisuus” kilpailukappaletta Kalle Jussilan ”Jos jätät minut” kappaleeseen, niin melko selvää on kumman kappaleesta sai käsityksen laulutaidoista. Hernandon salaisuudesta oli tehty sovitus, joka sopii konsertteihin, muttei kilpailuun. Eihän yleisökään pystynyt seuraamaan, että missä vaiheessa saa alkaa taputtamaan. Onneksi Lindeman pääsi laulamaan vielä lisää jottei ”oikeusmurhaa” päässyt tapahtumaan. Toivottavasti jatkossa kappaleet valitaan, ei sen hienon sovituksen mukaan, vaan sen, että mahdollisimman tasapuolisesti laulutaidot pääsevät esiin.
Mielenkiinnolla jään taas seuraamaan valittujen kuninkaallisten tulevaa vuotta. Heidi Pakarinen on monta vuotta ”jahdannut” unelmaansa, toivottavasti hänelle löytyy kunnon biisejä levytettäväksi, jotta unelmasta muodostuu Heidille pitkä ura. Kyösti Mäkimattilan tilanne on myös mielenkiintoinen – miten käy Varjokuva-orkesterin? Jatkuuko yhteistyö, ja jos jatkuu, siirtyykö Kyösti rumpujen takaa eteen solistiksi? Vaikea olisi nähdä kuningasta laulamassa rumpusetin takaa…
Uusista tangosovituksista sen verran, että vallassa olevat kuninkaalliset ovat laulaneet duettona jo finaalissa kuullun ”Siks oon mä suruinen” tangon ja sen sovitus on kertakaikkisen hieno!
Naisten finaalissa toiseksi jäänyt Yona, Johanna Louhivuori lupaili tekevänsä levyllisen tangoja (joko uusia tai sitten vanhoja uusina sovituksina). Jään tätä(kin) odottamaan mielenkiinnolla. Sen verran omannäköisiä tulkintoja Yonalta nähtiin kisassa, että uskoisin muidenkin kuin vain minun olevan levystä kiinnostunut. Jonkin verran ”pärinää” kuului, ettei kaikessa konservatiivisuudessaan tuomaristo uskaltanut valita Yonaa voittajaksi. Niin, olisihan se ollut rohkea veto ja tervetullutkin, mutta olisiko Yonasta sittenkään ollut tanssilavoille vetämään 2 x 45 min. tanssi-iskelmää? Kakkoseksi ”jäämällä” hän sai kuitenkin näkyvyyttä omalle artistiuudelleen ja varmasti lisäpotkua uralleen. Eli kakkossija tuskin on hävitty sija pitkällä aikavälillä.

Mikä siinä muuten on, että jos samanlainen ohjelmaidea toteutetaan Suomessa ja Ruotsissa, niin lopputulos näyttää täysin erilaiselta? En puhu nyt euroviisukarsinnoista, vaan televisioidusta yhteislaulutilaisuudesta. Meillä se tunnettiin nimellä ”Tammerkosken sillalla”, Ruotsissa se on ”Allsång på Skanssen”. Siinä missä Suomessa satoi lähes joka ikinen nauhoituskerta, Ruotsin puolella ei sada – korkeintaan tuulee sen verran, että vilu pakottaa viltin polville. Ainoat mollisävelet kuuluvat aloituskappaleen säkeistöjen aikana, mutta siinäkin kertosäkeessä palataan duuriin. Yhteislaulukappaleet ovat nopeatempoisia rallatuksia. Suomessa katsottiin viimeisen kerran Dnejpriin (molli) ja oltiin viikonloppuisiä (ahdistusmolli) ja ilmekään värähtämättä näitä laulettiin. Tai lauloivat ketkä lauloivat. Ruotsin versiossa laulavat ihan kaikki, vaikka eivät osaisi. Eikä tämä meidän laulamattomuus johdu siitä, että itsesuojeluvaisto estäisi – missä tahansa karaokeillassa löytyy heitä laulamaan, jotka niin sanoakseni pysyttelevät laulunsa kanssa nuotin vieressä. ”Mitä mää ny mitään, ku tällai vaa tässä ny laulan”.
Kävin tänä kesänä kiertämässä Ruotsia ja satuimme Morassa paikallisille markkinoille. Sieltäkin löytyi, aivan kuten meilläkin löytyy markkinoilta joku trubaduuri. (Meillä päin se voisi kyllä olla nimeltään trubamolli) Sedän poljento lauluissaan oli se tuttu ”ruotsikomppi”, joka löytyy 100% Vikingarna-levyjä. Tempo vain vaihteli. Ehkä heidän, siis noiden ”hannuhanhien” iloisuus johtuu siitä, että ruuassa on enempi suolaa ja makeita leivoksia ja karkkeja on tarjolla kahmalokaupalla joka ikisessä puodissa. Ehkä heillä sykkii suonissa eritavalla kuin meillä.
Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Ultsi, levyjuontaja
ps. Heti tämän pakinan kirjoittamisen jälkeen seuraavassa Allsång på Skanssen -jaksossa satoi lähes kaatamalla... Että jos tiedossa on joku ilmansuunta minne kaivataan sadetta, niin viestiä vaan tulemaan: teen parhaani!

Radiosta kuulee juttuja

(Ilmestynyt Hitit!-lehden toukokuun numerossa)

Ihan tähän alkuun pitää esittää vilpitön kiitos Heikki Kahilalle - hattu päästä! Kirjoititte Hitit!-lehteen erittäin mielenkiintoisen jutun ja lyhyen historian "oppitunnin" Suomen ravintolaviihteestä ajalta, jolloin itse en tiennyt yökerhoista mitään, vain seurakunnan päiväkerhoista. Mielenkiintoista olisi kuulla tarinoitanne ja kokemuksianne joskus lisää!

Mutta sitten radioihin ja sieltä tuleviin ohjelmiin. Luen parhaillaan Päivi Istalan kirjaa "Ristivetoa - muistelmia". Värikkäissä ja rönsylevissä (tämä hyvällä) muistelmissaan Istala, muun elämänmuistelun ohessa, kertoo omasta, toimittajan näkökulmasta miten muutokset kohtelivät Yleä ja yleläisiä. Hyvin eivät kohdelleet. Tässä tapauksessa, tai useissa tapauksissa Ylellä muutosten takana ja alkuunpanijoina olivat johtoportaan ihmiset; jokaisen uuden johtajan piti jättää oma sormenjälkensä Ylen toimintaan.
En ole ainoa, jonka mielestä niin radio kuin televisio Ylen puolella on hävinnyt näissä uudistuksissa. Istala itse ihmettelee, että jossain kohtaa päättävissä elimissä lokeroitiin ihmiset eli kuuntelijat "vain" iskelmää kuunteleviin, "vain" klassista kuunteleviin, "vain" rockia kuunteleviin. Näille tehtiin omat kanavat. Myöhemmin puhekanavana olleesta Yle Radio Peilistä tehtiin valtakunnan laajuinen ja nimeksi tuli Yle Puhe. Kanava suunnattiin ikäryhmälle, joka "on YleX:n ja Yle Ykkösen välissä" (30-45 -vuotiaille). Lisäksi kanavalle siirrettiin Radio Suomesta urheilulähetykset, koska "urheilulähetykset ovat puhetta"! Niin, tosiaan, puhettahan ne.
Istala toteaa sen saman, minkä olen itsekin tuonut tällä palstalla aiemmin esiin, että urheilu menee (tässä maassa) aina kaiken muun edelle. Radiossa se syrjäyttää vakio-ohjelmat kuukaudesta toiseen. En sano, että viikoittain, koska viikoittain radiossa on vakiourheiluohjelmat, mutta heti kun joku tapahtuma on vakio-ohjelma-ajan ulkopuolella, syrjäyttää se muun. Samahan se on paikallislehdissä - joka päivä löytyy urheilusivut (monikossa) vaikkei mitään paikallista urheilutapahtumaa olisi edes ollut. Kulttuurisivut on kerran viikossa.
Toivottavasti edes silloin.

Ylen Radio Suomi on käynyt tv-kampanjaa sen puolesta, että heillä yleisö, siis kuuntelijat, päättävät monen ohjelman soitettavan musiikin tarjonnan. Onhan niitä ohjelmia. Ilta-aikaan. Hieman olen sitä mieltä, että ilta-aika kuluu monella muullakin television ja iltarientojen merkeissä. Olen huono arvostelemaan Radio Suomen soittolistoja tai niiden puutteita. Arkena en kyseistä kanavaa kuuntele, kuin korkeintaan aamulla ja myöhäisiltapäivällä, ja silloinkin vain uutiset. En nimittäin ole maakuntaradion ylimpiä ystäviä. Minusta, silloin kuin oli mahdollista kanavaa kuunnella koko päivän jutut olivat yhtä tyhjän kanssa. Onhan se tietysti kivaa, että jostain lammaskasvattajasta tehdään haastattelu tai paikallisjoukkueen vahvistukseksi löytynyt jäähdyttelijä saa haastattelun radioon, mutta nämäkin jutut voitaisiin tehdä ajan kanssa ja tosissaan. Nykyinen lopputulos on seurausta joko resurssien tai yleistiedon puutteesta, ehkä molemmista. Kun rahaa ei ole, ei ole aikaakaan paneutua jutun kohteeseen, eikä siis mahdollisuutta tai kykyä tehdä taustatutkimusta aiheesta. Juttujen taso on ympäripyöreää jutustelua.

Jos ihan suoraan sanon, harvassa maakunnassa tapahtuu niin paljon, että viisi päivää viikossa, n. 6-7h päivässä saataisiin ohjelmaa aikaiseksi. Tokihan on niin, että maakuntaradioiden välillä on jutun vaihtoa, eli esim. Kuopiossa tehty juttu ajetaan vaikkapa Turussa ja Lappeenrannassa ilmoille. Muistakohan oikein, että 80-luvulla, ehkä vielä 90-luvulla maakuntaradiolle oli oma tunnin tai kahden ohjelmapaikkansa päivässä, kesken valtakunnallisen lähetyksen? Niin, no tämän on täytynyt olla aikana ennen noita edellä mainittuja kanavauudistuksia. Maakuntaradion toimitus on tietysti silloin paikallaan, kun seudulla sattuu jotain, mikä vaatii nopeaa tiedottamista.
Tokihan meillä voisi olla kunnolla toimivia paikallisradioita tätä(kin) varten.

Itse asun seudulla, jossa aikanaan aloitti 25v. sitten paikallisradio. Jossain vaiheessa paikallisuus hiipui, ja kun palasin kotiseudulle takaisin oli paikallisradiosta jäljellä enää paikallisuutiset ja peliselostukset. Kaikki muu tuli keskitettynä ohjelmatuotantona muutaman sadan kilometrin päästä. Musiikkitarjonta oli rock-painotteista. Sitten syystä jota en ihan tarkkaan tiedä, kanava muutti muotoaan ja palasi siihen mistä lähti liikkeelle - paikallisradioksi. Musiikkitarjonta "pyöristyi" eli laajeni ja juttuja tehdään oman kaupungin asioista. Valitettavasti täytyy todeta, etten pysty kanavaa kuuntelemaan arkipäivisin, joten en pysty sanomaan vaivaako tarjonnan tasoa sama anemia kuin maakuntaradion tarjontaa.
Uudistuksena on kuitenkin tulossa paikallistasolla se, että paikallislehden, - radion ja ilmaisjakelulehden toimitukset yhdistyvät. Uudistus vaikuttaa mielenkiintoiselta.

Oma radionkuunteluni rajoittuu työmatkaan, aamun illoin, noin 40 minuuttia suuntaansa. Aamuin kuuntelen Radio Aallon Dynastiaa siitä syystä, että Anna Perhon, Jarkko Valteen ja Kimmo Vehviläisen aamushow tarjoaa kohtalaisen hauskaa "seuraa". Aamulla en kaipaa liian syvällisiä analyysejä mistään aiheesta. Se, mikä ohjelmassa kuitenkin tökkii on se sama, mikä monessa vastaavassa ohjelmassa, vastaavanlaisilla kanavilla: kun otetaan esille uusi aihe keskusteluun esimerkiksi toimittajan omaan kokemukseen perustuen, kerrotaan aiheesta niin sanotusti otsikko ja sen perään sanotaan, että "sitä ennen kuitenkin soitetaan sejase kappale", ehkä jopa uutiset otetaan vielä ennen kuin aiheeseen käydään käsiksi. Valitettavasti aiheet eivät kuitenkaan ole niin meheviä tai koukuttavia, että jaksaisin roikkua kanavalla kuunnellen ensin tusinahitin ja mahdollisesti vielä uutisotsikot sekä mainokset. Sitä varten autoradiossani on aina valmiina cd ja usb-tikku, joista kaivan omat biisit ja palaan radion puolelle, kun arvelen jutun jatkuvan tai jos sittenkin tulee levyltä toinen lempparibiisi perään kuuntelen sen, silläkin uhalla, että "juttu" menee radion puolella ohi.
Iltapäivällä töistä palatessani kuuntelen monesti Ylen Ykköstä, varsinkin jos ajelen siihen aikaan kotiin, että kanavalta tulee "Faunin iltapäivä". Omille korvilleni klassinen musiikki on sekä rauhoittavaa, että korvia "puhdistavaa". Sen voi lukija uskoa, että kun viikoittain kuuntelee uusia levyjä, niin jaksaakseen ja pystyäkseen ymmärtämään kuulemansa kohtuudella pitää korvat "putsata" jollain. Minä käytän usein siihen tarkoitukseen klassista musiikkia.
Toki vaihteluna kuuntelen joko Ylen Puhetta (riippuen aiheesta) tai, jos kotimatka on sen verran myöhempään, kuuntelen Radio Suomea ja ohjelmaa, jossa kuten jo aiemmin mainitsin soitettavia levyjä ei ole valinnut musiikkipäällikkö.
Viikonloppuisin, varsinkin aamuisin kuuntelen radiota, mutta lähinnä se toimii aamupalan ja lehden luvun taustalla, enkä juurikaan muista mitä kuulen.

Kun kerran on käynyt arvostelmaan ohjelmatarjontaa, pitää pystyä kertomaan millaista ohjelmaa radiosta pitäisi tulla, jotta sitä jaksaisin kuunnella kotona ja autossa ilman pomppimista radiokanavan ja cd:n välillä. Pidän tätä nykyä hyvistä keskusteluohjelmista. Sellaisista, joissa asiaan on tehty pohjatyötä ja haastateltava tai useampi saa puhua kauemmin kuin vain vastata yhteen tai kahteen kysymykseen. Yhden puhujan monologiohjelmia hieman varon, varsinkin jos tiedän ohjalman kestävän tunnin verran. Harvoin kenelläkään on materiaalia puhua kuusikymmentä minuuttia itsekseen.
Musiikilliset teemaohjelmat "Café Tropical", "Sekahaku" ja "Tähtisumua" ovat lemppareitani, mutta harvoin niitä silti tulee kuunneltua. Ehkä pitäisi muokata omaa aikataulua sen verran, että olisin radion ääressä tuolloin. Olisivathan nämä tietysti nettikuuntelussa milloin tahansa, mutta sekin vaatisi tapojen muuttamista, ja sehän se tunnetusti on helppoa kuin heinänteko.
Myös "Maailmanpolitiikan arkipäivää" kuuluu lempiohjelmiini ja "Puhelinlangat laulaa". Kyseisessä ohjelmassa olevista artistivieraista saa toisenlaisen käsityksen sen mukaan miten luontevasti he pystyvät keskustelemaan vieraiden ihmisten kanssa. Toisilta se onnistuu oikeinkin hyvin!

Palatakseni vielä toimittajalegenda Päivi Istalaan; hän kritisoi, ja ihan aiheesta sitä, että Ylessä mentiin siihen, ettei ymmärretä ohjelmien tekemisen olevan luovaa työtä, jota ei arvosteta ehkä myös johtajien tietämättömyydestä johtuen. Tottahan ammattitaito tuo tietyn rutiinin, mutta ohjelmien tasokkuus vaatii kovaa taustatyötä ja se, että ohjelma kantaa alusta loppuun, vaatii rytmin tajua. Se, mikä toimittajalle on itsestään selvyys ei aina ole sitä kuulijalle. Myöskään kuulijaa ei pidä aliarvioida. Siksi taustatyö pitää tehdä ja toimittajalla pitää olla yleissivistys hallussa. Näin ei tosiaankaan aina ole, ja senhän jo mainitsinkin.
Viime aikoina tunsin myötähäpeää viimeksi television puolen toimittajista. Euroviisujen selostajat olivat, anteeksi nyt vaan, kovin surkeita. Missä oli Tarja Närhi, ja missä oli Sanna Kojo ja Asko Murtomäki - radionko puolella?

Radiosta kuulee monenlaisia juttuja. Radiossa on myös nappula, josta sen saa kiinni, kun ei jaksa koukuttautua esitettävään asiaan. Usein nappulaa olen käyttänyt, mutta ilmankaan sitä radiota ei osaa olla!
Toivoa sopii, että jatkossa - olipa kyse paikallisesta tai valtakunnallisesta kanavasta, löytyy resursseja panostaa juttujen laatuun. Jätän tästä ulkopuolelle valtakunnalliset, kaupalliset kanavat. Ne pyörivät soittolistojen ja mainosten varassa, ja toimittajiksi käy kuka tahansa julkisuudessa nimeä tehnyt. Silloin riittää vain, että puhuu puutaheinää ja pyörittää kuuntelijakilpailuja valmiin soittolistan kanssa.


Ultsi, levyjuontaja

Albumi- ja singleuutuuksia lopputalven ja alkukevään ajalta

Lopputalven ja alkukevään single- ja albumiuutuuksia on tullut runsaasti. Alla niistä joitakin arvioituina.

Albumit:

Esa Eloranta - Suuret odotukset: Oikein hyvä kokonaisuus. Nostan käden ylös, kun kysytään kuka epäili "Nämä toiveet" biisin luoman fiiliksen kantavan tasokkaana läpi kolmentoista kappaleen albumin. Nimikappale on yksi levyn parhaimpia. "Vajaa", "Mies ilman naista" ja "Isä oppi lentämään" ovat biisejä, joita voipi mainita vaikka näistä kaikista on jokainen maininnan arvoinen. Viimeksi mainittu biisi tuo teemaltaan mieleen Garth Brooksin "Papa loved mama" -biisin. Jotkut asiat lienevät universaaleja.

Mikko Alatalo - Koko kansan Mikko: Sitä aina välillä unohtaa, kun on kyse pitkänlinjan artistista, että millaisia kappaleita hän onkaan levyttänyt ja tässä tapauksessa itse ollut tekemässä. Siitä nämä kokoelmalevyt ovat näppäriä muistuttamaan. Niin kävi tämän Mikonkin kokoelman kanssa. Laatua löytyy ja sitten niitäkin biisejä, jotka itse kategorioin "näppäriksi hetken ralleiksi". Mutta kun "Ajolähtö", "Isänmaan toivot" (molemmat Kaima Niskasen elokuvast "Ajolähtö") alkaa soida, nousee ainakin minulla pala kurkkuun. Jotenkin niistä kuuluu se, että kun maa ei elättänyt, oli pakko lähteä leivän perään ilman suurempia vaihtoehtoja. Jotenkin ikuinen kaipuu jonnekin; paikkaan, aikaan tai ihmisen luokse lienee suomalaisen dna:han kirjoitettuna. Juuri se pulpahtaa Mikon biiseissä esiin koskettavasti "Ihmisen ikävä toisen luo", "Viivy vielä hetki" ja "Kiiminkijoki". "Hyasinttien aika" ja uudempi "On kotipiha hiljainen" ovat koskettavuudessaan parhautta. Ja tottahan sitten se Mikon toinen puoli: "Vicky Lee", "Rikoo on riskillä ruma" ja "Jos sä menet Lappiin, älä anna muille" - hulvatonta rillumareita! Ehkä biisit olisi voinut järjestellä kahdelle levylle niin, että rilluttelubiisit toiselle, ja vakavammat toiselle.

Katriina Honkanen & Tulilintu - Joutomiehiä: Näissä levyn kappaleissa on jotain samaa, kuin vanhoissa kansanomaisissa runonlauluissa ryyditettynä paikoin rosoisella soitannolla. Roots-meininkiä, kansanmusiikkia. Katriina ääni soipii just tällaiseen musiikkiin, soi kauniisti ja bändi on mainio. Tutustumisen arvoinen - Hyvät biisit!

Harri Kuokkanen - Valkoinen ruusu: Ensimmäisenä tältä levyltä tutuksi itselleni tuli singlelohkaisu Tosi rakkaus jää, mikä kyllä yllätti positiivisesti ja tanssitti yleisöä mukavasti. Samaa tyyliä pitkäsoitolta löytyy. Vähän odotin levyn enemmän särmää. Tanssittavia biisejä levyltä löytyy kyllä, mutta hieman tämä soundi on 90-lukulaista pop-iskelmää. Unet kauneimmat ja Ainutkertainen nousee massasta piikkipaikalle. Tsemppiä keikoille - nettisivujen mukaan niitä näyttää riittävän!

Virpi Piippo - Ethän luule: Mukavaa, että Virpiltä on tullut pitkäsoitto! Levyllä on menevää tanssimusiikkia. Hieman toki vaihtelua beat/fox-komppiin olisi toivonut, vaikka siinä saralla ollaan välillä hitaan ja nopean parissa. Eiliset sillat -biisi on levyn parhaimpia (taustoja laulaa Johanna Pakonen!) ja toki mukana on duetto Charles Plogmanin kanssa, Miltä aamu näyttää.
Kyllä tämän levyn kanssa kelpaa jatkaa uraa.

Singlet:

Elastinen - Iisii: Pikkuisen olen pettynyt tähän Elastisen uusimpaan. Mä en tästä löydä mitään niin uutta, että uskoisin tätä hitiksi. Tottahan tätä soitetaan, mutta joku tästä jää uupumaan.

Gambit - Señorita: Tässä on sellainen "latino-shamaani" -fiilis, joka hivenen koukuttaa. Tätä voi poivata runsaaseen soittoon. Hyvä!

Huojuva lato - Rakkaus on sotaa: Ihan pätevän kuuloista suomikantria tai juurimusiikkia, kumpaa vaan.

Maco Oey - Katkeaa selkä kamelin: Periaatteessa ihan toimiva veto. Toivottavasti löytyy keikkaa ja radiosoittoaikaa.

Musta Joutsen - Puhutaan säästä: Sen mitä itse olen kuullut Mustaa Joutsenta niin meno vaikuttaa melkoisen vahvalta ja toivoisin näkeväni bändin joskus livenä. Puhutaan säästä on juuri sitä mitä odotinkin.

Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen - Vagabond moon: Hyväntuulen kulkurimusiikkia. Tykkään!

Erkki Räsänen - Hääpäivän muisto & Laulua rakkauden mainingit soittaa: Hienoa huomata, että Erkki Räsänen tekee uutta musiikkia. Hääpäivän muisto on, kuten nyt arvata saattaa (hää)valssi, keinuva perusvalssi. Laulua rakkauden mainingit soittaa on puolestaan cha-cha, johon olisi voinut lisätä enempi keinuvuuttaa, jotta se olisi lähtenyt tuntumaan lattarilta. Nyt jää vähän puolitehoiseksi.

Paul Oxley & The Acoustic Steam Band - Love you if you let me: Kun ei oikein odota mitään, saattaa yllättyä positiivisesti. Niin kävi tämän kohdalla! Jään odottamaan lisää materiaalia.
Bablo - Toivotaan, toivotaan: Totta totisesti, en aina oikein jaksa ymmärtää näitä loputtomia uudelleenversiointeja. Tämä on kuin vaniljajäätelö - kun muuta ei keksitä, otetaan vaniljajäätelöä ja uskotaan, että se kelpaa kaikille. Mutta sen kanssa pitäisi olla vähintään tuoreita mansikoita. Tässä ei edes niitä ole. Harmi.

Ilpo Kaikkonen - Mannerheimintiellä: Hyvänmielen musiikkia. Pisteet siitä!

Esa Eloranta - Vajaa: Tuo junakomppi taustalla tekee tästä autoilumusiikkia! Pitenevät päivät, jään alta paljastuva asfaltti ja mielessä kajastaa halu pitkille automatkoille, Jos Esa uusi pitkäsoitto kantaa tätä samaa soundia, olen sulaa vahaa ja valmis tankkaamaan tankn täyteen ja hyppäämään baanalle.

2. Maanantai feat. Poju - Saa lihavakin harrastaa seksiä: Ei uppoa, ei millään. Joo, heippa! Seuraava.

Poju - Tytöt haikkaa: Hiljennyin kuultuani tämän. Sitten totesin, että olen musiikkimakuni suhteen tiukkapipoinen näemmä, koska ei tämä uppoa ollenkaan.

Hanna Ekola - Joki vai silta: Ei kai tässä muute vikaa, mutta artisti ei oikein tahdo pysyä kompissa mukana. Vähän sellaista marssimista paikoin. Harmi, aineksia olisi ollut parempaan.

Terhi Matikainen - En voi kuin nauraa: Mainio lohkaisu Terhin pitkäsoitolta! Toivottavasti tämän myötä löytyy kuulijoita lisää, sillä liikaa ei hyvin tehtyjä iskelmälevyjä julkaista. Pointsit Terhille!

Mikko Alatalo - Viivy vielä hetki: Hyvä biisi kestää uusintakierroksen toki!

Tauski - Sinä elät minun kauniissa: Periaatteesahan tämä on sitä mitä Tauski osaa tehdä. Nopeaa, discobiittistä biisiä. Tosin, tämä oli hittiainesta jo 90-luvulla. Siinä mielessä ei mitään uutta.

Arja Havakka - Joki ja tuuli: Perusvarmaa tanssimusiikkia Arjalta. Hyvä niin. Tälle löytyy käyttöä.

Rautu - Koti kaikille: Kevättä kohti mennään kevyellä reggae-poljennolla, mutta muuten tämä ei oikein avaudu ja jää vähän sekaisen kuuloiseksi, valitettavasti.

Vague Musik feat. Karoliina Kallio - Kyynel kuuluu mereen: Toimiihan tämä kyllä. Pientä hitinpoikasta voisin povata, jos oikein ovat tähdet asettuneet taivaalle. Karoliina Kallio tuntuu vierailevan aika monen bändin kanssa; milloinkahan tulisi jotain ihan omaa...

Jenni Katiska - Kiltti: Nätti ääni on Jennillä ja siinä on potentiaalia. Nyt mennään vähän sieltä mistä aita on matalin. Jos ääni on noin tyttömäinen ja biisin nimi "Kiltti" niin kaikki jää itsestäänselvyyden varjoon. Enemmän särmää biisiin ja haastetta lauluun, niin paremmat mahdollisuudet olisi erottua massasta. Ilman muuta tsemppiä jatkoon ja haastetta!

Essenthia - Vanhan Haamun kapakka & Mitä mietit: Iloinen yllätys, että tehdään vielä tällaista vanhan ajan swingiä tai foksia, kuten Vanhan Haamun kapakka. Solistin ääni sopii oikein mainiosti tähän tyyliin. Mitä mietit on laulelmallinen valssi, josta jää hyvä mieli! Tällaisia uusia musiikillisia tuttavuuksia on ilo löytää.

Teuvo Oinas - Kun saapuu tuulet: Perusvarmaa tanssi-iskelmää Teuvolta! Tästä tulle TST-listalle uutta musiikkia ihan varmasti.

Janne Taipale - Kokeilen onneain: En nyt oikein saa tästä otetta - on vähän sitä ja vähän tuota. Sanoituksessa ei oikein ole tolkkua, tai sitten se hukkuu konetaustaan. Välillä on on pätkä akustista soittoa, ja sitten taas konekomppia. Laulajan ääni ansaitsisi vähän parempaa.

Saara Aalto - You had my heart: No johan oli! Ääntähän Saaralla kyllä on ja biisistä oli leivottu varsin teattraalinen popbiisi. Mutta - ollanko nyt Saarasta leipomassa väkisin staraa ja unohdetaan yleisö kokonaan? On vaikea uskoa, että Suomessa tällä lyö leiville. Ehkä tämän biisin hienous aukenee useamman kuuntelun jälkeen. Jos ja kun muistan oikein, että Saara ilmoitti jo heti Voice of Finland-kisan aikana suuntaavansa ulkomaille. Annoin iltapäivälehden kertoa itselleni, että nyt Saaralla on siihen mahdollisuus, kun pääsee esiintymään Kiinaan ja Japaniin. Onnea reissuun ja esiintymisiin!

Katri Kärnä - Läheidyys - Kuin tuulen unta: Molemmat ihan tanssittavaa musiikkia. Mikäs siinä - toivottavasti keikkaa riittää, jossa näitä pääsee yleisölle esittämään.

Tiina Uutela & The Semites Band - Kuuletko minua: Tää nyt ei kolahtanut, sori vaan. Ei kai biisissä sinänsä vikaa ollut, mutta mulla meni vaan ohi. Pisteet oikeista puhaltimista. Ne jäi mieleen.

Michael Bublé - It's a Beautiful Day: Taidolla tehty, sitä ei voi kieltää. Mutta, kun tätä taiteilijan uraa on tullut seurattua vuosia, nyt on ensi kerran tuntu, että Herra Bublé on mennyt sieltä mistä aita on matalampi ja päästää itsensä turhan helpolla ja biisi kuulosta jo nyt vanhan kertaukselta. Uuteen pitkäsoittoon en ole vielä tutustunut, mutta kun sen teen, toivottavasti levy korjaa käsitykseni vääräksi.

Dog Days Revolution - Overloaded: Kuulostaa ihan kasarimätöltä! Tästä voisi olla jopa tykkäämättä, mutta itselleni tämä Overloaded jää hyvällä mieleen - Jeeeees! Hyvä meno!

Mikko Pohjola - Kuuluuko, kuuntelen: Jokin tässä saa tämän toimimaan! Hyvä!

Marko Lundberg - Mitä etsit: Kaunis kappale ja kun sen kruunaa (kruunaamaton) Ääni, on käsivarren karvakerroin lujilla! Hyvä Marko!

Icons of Elegance - Gone are those days & Summer song: Uutta materiaalian bändiltä - jos pitkäsoitosta pidit, tykkäät tästäkin. Mulle tämä uppoaa kyllä!

Jani & Jetsetters - Kesällä kello viisi: Roviolla porhaltaa TST-listan piikipaikalla - tästä saadaan sille hyvä kaveri! J&J rulettaa!

Juha Alvari - Tanssit taivaan tuulissa & Tuuleen kirjoitin: Tanssit taivaan tuulissa pyörii hiukan liiaksi kertosäkeen varassa, ei oikein jää käteen mitään. tuuleen kirjoitin on reippaampi veto ja näisätä kahdesta parempi.

Seireenit - Oo Marie: Oikein hyvältä ja raikkaalta kuulostava bändi! Ja biisikin kuulostaa oiken hyvälle - Hieno homma!

Konsta Hietanen & Osmo's Cosmos Band - Kuhnurit saallistaa: FC Lahden kannatusbiisi ja sellaisenaan oikein hyvä. Vaikea äkkiä kuvitella, että nyt kauheasti muulla soitettaisiin kuin Lahden seudulla. Mutta vetona hyvän puolelle jää.

Jutty Ranx - I see you: Kuulostaa hyvälle! Toivottavasti Jaakko Manninen löytää jalansijaa maailman dance-skenen parista tämän(kin) biisin kautta.

Jesse Vainaan Varjot - Rahankantaja: Tämä kuuluu sarjaan Avautuvat Paremmin Useammalla Kuuntelulla. Toivottavasti ainakin. Nyt ei nimittäin kerralla istunut omaan korvaani yhtään.

Nousukausi - Vähitellen olet poissa: Kyllä tätäkin vaivaa se sama, mitä niin montaa muutakin biisiä (yleensä tänäpäivänä) - kappale on yhtä kertosäkeen toistoa ja varsinainen säkeistö ei anna mitään.

Voi P*ska!

Tämä oheinen pakina on julkaistu Hitit! -lehden toukokuun ('13) numerossa.

**
Kerrankin pakinan aihe lyötiin eteen oikein hopeatarjottimella. Jo lukiessani Helsingin Sanomien kuukausiliitteen sisällysluetteloa, tiesin aiheeni sisäsivuilla odottavan.
Lyhykäisyydessään, jos on joku joka ei ole kuulluut tai lukenut "myrskystä vesilasissa" - Anna Erikson totesi iskelmäteollisuuden olevan paskaa! Moni siitä närkästyi, moni ei.
Tottahan Anna Eriksson puhuu. Tuskin hänen kannattaa valehdella sanoessaan, että iskelmäkenttä on Suomessa paskamainen. Se on totta hänelle, ja se on totta monelle muullekin artistille. Väitän silti, että on niitäkin artisteja, joille Annan totuus suomalaisesta iskelmäkentästä näyttäytyy toisenlaisena, vähemmän paskamaisena. Aina, kun taiteesta, lajista riippumatta aletaan puhumaan teollisuutena, tulee siihen väkisin niitä osia mukaan, jotka tarkoittavat väkisin väännettyä, jämäpaloista koottua ja sen osana tulee yleisön aliarviointia. Teollistuminen tuo mukaan sen, että vain osalle riittää parempia palasia ja jollekin osalle jää jämät.
Anna puhuu haastattelussa siitä, miten artistit "mainostavat" olevansa nöyriä. Tämä on se asia, mikä itselläni aina pistää korvaan, ja pahasti! Lainaan Jaakko Heinimäen hulvatonta kirjaa "Seitsemän syntiä". Jaako kirjoittaa: "Ylpeyden vastakohta on nöyryys, ja se onkin vaikea laji. Se on niin vaikeaa, että sitä ei voi ensinkään harjoittaa, sillä jokainen, joka tulee tietoiseksi omasta nöyryydestään, tulee siitä väistämättä ylpeäksi. Siksi aidosti nöyrä voi olla vain sellainen, joka ei itse tiedä olevansa nöyrä. Harjoiteltu nöyryys on ylpeyttä. Sama juttu kuin aitouden kanssa. Mitä aidompi yrittää olla, sitä falskimmaksi tulee."
Kyllähän meillä nöyriä kansanpalvelijoita on. Niin nöyriä, että ihan kieloasennossa pitää niskaansa roikottaa.
Viihdetaiteilijoita pidetään kansan palvelijoina, ja palvelijan osa on melko usein heikko. Palvelijan isäntäväki voi erottaa (=pudottaa) palvelijan ja ottaa (=nostaa) uuden tilalle. Samasta asiasta Eriksson mainitsee, että esiintyjällä pitää mennä huonommin kuin yleisöllä. Itse tulkitsen tähän liittyvän myös sen, että yleisöllä on "valtaa pitää artisti hyväksymisen/hylkäämisen liekanarussa". Nämä tämän ajan viihdeohjelmiksi nimetyt tv-kisailut edesauttavat tätä ajatusta. Annetaan kansalle valta Pudottaa. Ohjelmissa muistetaan oikein mainita, että "Sinulla on viimekädessä lopullinen valta", niin että sanoipa tuomarit mitä tahansa, niin kansa päättää kuka saa lähteä, kuka jatkaa. Facebookissa nostetaan peukkua, kun tykätään ja tv-ohjelmissa äänestämällä käännetään peukku alas. Suoralla loikalla ajassa taaksepäin tästä päästään Rooman "ikuiseen" valtakuntaan, jossa gladiaattorin henkiinjääminen oli peukalon liikkeestä kiinni - Rooman keisarin kääntäessä peukalon alaspäin, lähti kansanviihdyttäjän, gladiaattorin henki. "Peukuttamalla, likettämällä" nostamalla siis peukalon ylöspäin, säästyi hengissä seuraavaan taisteluun saakka.
Hesarin jutusta jäi itselleni se kuva, mikä myöhemmissä lehtijutuissa osoittautui vääräksi ja sai lukemaan alkuperäisen haastattelun uudestaan. Oletin siis, että ne Annan isot hitit ovat esittäjästään (myös) paskamaisia biisejä. Näinhän jutussa EI sanottu, mutta juttu oli kirjoitettu niin, että jotenkin se olisi rivien välistä luettavissa, että "nyt se Anna haluaa tehdä totaalisen pesäeron entiseen". Ajattelin jo tulevaa syksyn konserttikiertuetta, että miten se jää vähän laihaksi jos vain "Mana" ja "Garden of Love" -levyjen biisit soivat. No, Teosto-palkinnon yhteydessä tehtyjä juttuja lukiessani ymmärsin, ettei tästä todellakaan ole kyse - edelleen laulaja arvostaa näitä vanhoja biisejä. Olisihan se saman oksan sahaamista alta, jolla parhaillaan istuu. Nimittäin ilman noita hittejä ("Kaikista kasvoista" ja "Kun katsoin sinuun") nykyinen oman tien kulkeminen olisi piirun haastavampaa. Tarkoitan tällä sitä, että nykyinen omien biisien (vaikkakin hyviä biisejä ovatkin ja Mana oli ehdottamasti yksi viime vuoden parhaista levyistä) menestyminen ilman suuria Paskavuosia olisi vaikeampaa. Uskon vahvasti, että aiemmat biisit ja kiertäminen ovat luoneet sen pohjan, jolla nyt voi tehdä niinkuin oma sydän ja sielu sanoo ja soi.
Se hyvä tässä on, että kun Anna Erikssonista on tuntunut siltä, ettei kiertäminen ja muottiin pusertuminen ole häntä varten, hän on löytänyt itsestään sen rohkeuden ja pyristellyt pois. Oli työ mikä tahansa, on ihan varmasti kaikilla ne paskamaiset hetkensä ja päivänsä, joiden läpi kulkee paremman toivossa, tai ainakin palkkapäivän toivossa. Mutta jos niitä päiviä alkaa olla jatkuvasti, pitää löytää se sama annamainen rohkeus lähteä. Se ei ihan helppoa ole heittäytyä jo rutiiniksi käyneestä syrjään. Mikä sitten pitää monet artistit kiertämässä, jos tuntee olonsa yhtä tukahtuneeksi kuin Anna Eriksson on tuntenut? Kun monilla tanssipaikoilla artistia ei kauheasti arvosteta, eikä artistin bändiä aina senkään vertaa, niin riittääkö yleisön, sen isäntäväen hyväksyntä 3 x 45 min. illassa palvelijalle, että hän kestää vessattoman takahuoneen ja itse kahviostaan ostamansa sämpylä-kahvin voimin taas seuraavaan paikkaan? Entä sitten, kun vuosien kiertämisen jälkeen huomaa, ettei nykysin vähenevät tanssipaikat enää tarjoa työtä kuin osa-aikaisesti - mistä palvelija etsii leipänsä päälle voita ja makkaraa? Se on kyllä paskamainen tilanne.

Ultsi, levyjuontaja

Jos Suomi olis Las Vegas - olisko kaikki sekas?

Alla oleva pakina, kolumni, teksti... millä nimellä sitä sitten kutsuukin, on julkaistu Hitit!-lehden huhtikuun (2013) numerossa.

**
Olen tätä jo aiemminkin miettinyt, että Suomesta puuttuu tänäpäivänä ravintolaviihteen kulttuuri. Se sellainen, jossa ihmiset istuvat pöydissään ja illallisen jälkeen tai pöydissä juomia nautiskellen voisivat seurata musiikillista showta. Eikä tämä ole vain tämän päivän puutostila, onko tällaista koskaan pidempi kestoisesti ollutkaan? Toki tiedän, että 70-80-luvuilla on esim. Helsingin Kalastajatorpalla ollut ravintolashow-iltoja. Meillä kuitenkin olisi artisteja tällaisiin iltoihin ja jos tämä olisi pysyvämpi ilmiö, niitä uusia myös tulisi. Kun nyt näyttää pelottavasti siltä, että toimivien ja kannattavien tanssilavojen rivistö kuihtuu entisestään, jostakin täytyy jatkossa paikka löytyä esiintyville artisteille. Tietysti aina on olemassa tanssiravintolat, joissa ihmiset toki tanssivat, kuten lavoilla mutta osa ravintolaan tulleista ovat saapuneet vain nauttimaan muutakin kuin kansalaisluottamusta ja vähät välittävät siitä, kuka mikin takana laulaa ja mitä laulaa.
Kaikki artistit eivät pysty täyttämään konserttisaleja, joihin show-meno sopii perinteisiä tanssilavoja paremmin. Kuten Jari Sillanpää mainitsi "Iskelmä-Suomen" jaksossa, joka käsitteli tätä samaa aihetta, ettei häntä ole tilattu joillekin lavoille juuri siksi, että hänellä "sellainen show-juttu" sen sijaan, että ohjelmisto koostuisi kahdesta valssista, kahdesta beatista, kahdesta humpasta ja niin edelleen. Samaisessa jaksossa Anna Eriksson totesi, että tanssiravintolassa on aika turha esittää mitään kauhean syvällistä. Mutta jos olisi sellainen ravintolashown mahdollisuus, niin kyllä siihen muutama sellainenkin kappale istuisi. Tämä tietysti sillä oletuksella, että suomalainen oppisi istumaan ravintolassa paikallaan shown ajan. Muistan itse vieläkin vuosien jälkeen karmaisevalla tavalla huomanneeni, että vaikka kyseessä olisikin konsertti, niin ilmaisen viinan läsnäolo konserttivieraiden lähettyvillä saa unohtamaan paikan ja ajan, ja ennenkaikkea sen, että osa yleisöstä on maksanut itse lippunsa. Toki konserttitilana oli Helsingin Areena, jossa on yrityksille tai vastaaville ryhmille tarjolla kabinettitilat, joista ikkunat avaamalla pääsee osaksi konserttitunnelmasta. Lavalla esiintyi Katri Helena juhlaorkestereineen ja kun vuorossa oli yksi illan herkimmistä hetkistä lavalla, kuului järjetön pulina parista aitiosta! Eipä tarvinnut kauaa järkeillä oliko aition ihmiset tulleet juomaan vai seuraamaan konserttia.
Niin, että kun yleisö saataisiin ensin oppimaan siihen, että tarjolla oleva alkoholi, oli se maksullista tai ilmaista ei juomalla lopu ja siitä huolimatta istumaan paikoillaan esityksestä nauttien, niin meillä olisi mahdollisuus rakentaa ravintoloihin show-kulttuuri. Edellyttäen, että ihmiset kävisivät ravintoloissa ja että showt alkaisivat ihmisten aikoihin, eikä vasta puolilta öin, Ymmärrän jo tässä vaiheessa, että toiveeni taitaa olla aika mahdottoman yhtälön takana.
Otsikossa mainittu Las Vegas pystyy pyörittämään ravintoloissaan megaluokan show-iltoja. Toki, myönnän sen, rahaa siellä pyörii eri mittakaavassa kuin meillä täällä. Eihän meillä tietysti olisi tarve saadakaan Celine Dion tai Bette Midler esiintymään: Paula Koivuniemi ja Laura Voutilainen kelpaisivat aivan mainiosti. Ehkä meillä täällä pohjoisessa ravintolashowt ovat Ruotsin ja Tallinnan laivoilla, hieman toisenlaisina. Sen mitä itse olen em. laivoilla käynyt ei showt ihan ole sitä mitä tässä nyt ajan takaa. Muistan kyllä sellaisenkin nähneeni 90-luvulla, kun laivalla esiintyivät Armi & Danny tanssijoineen. Se oli sellainen "lasvegasmainen" show.
Jostain kuitenkin esiintymispaikkoja pitäisi löytyä. Jos tanssilavat kuihtuvat, eikä konserttikiertueet kaikilta onnistu, mistä löydän jatkossa elävää musiikkia? Itse en jaksa innostua siitä, että roikun tanssiravintolassa puoleen yöhön ja sen yli, ja yritän kuunnella artistia "kreisibailaajien" seassa.
Teatterin puolella on jo viritelty mahdollisuutta siihen, että esityksen osana ja/tai lisänä on ruokailu, esim. Tampereelta löytyy Musiikkiteatteri Palatsi, Porista Rakastajat-teatteri ja Espoosta Ravintola Alberga. (eivät nämä ole maksettuja mainoksia, mutta toki pakinoitsijaa saa muistaa... yhteydenotot toimituksen kautta siis, heh). Ja mitä olen ymmärtänyt, niin tämä on varsin suosittu muoto illanviettoon, ainakin pikkujoulujen aikaan. Jospa tuo teattereiden kautta rantautuisi ravintoloihinkin, että esitys ja ruokailu olisivat yhdessä tarjolla.
Muuten, teatteri-illoissa harvemmin jos koskaan näkee yleisöä lievässä etukenossa selostamassa omiaan kesken esityksen. Ihmiset osaavat käyttäytyä, kun kyseessä on teatteri. Samoin teatteriravintolassa, Jospa kohta myös ravintolassa, joka on teatterin vaikutuksesta vapaa, mutta sisältäisi silti esityksen... Olenko toiveineni yksin?

Ultsi, levyjuontaja

Alkuvuoden 2013 albumi- ja singlejulkaisuja

ALBUMIT:
Ilpo Kaikkonen - Vol 1: Kokonaisuudessaan tämä esikoislevy menee plussan-puolelle. Ei tässä ehkä suurta historiaa kirjoiteta, mutta kyllä tätä suositella voi automatkojen ratoksi. Ehkä biisit ovat enemmän tarkoitettuja nuoremmille, kuin itse myönnän olevani. Mutta kunhan kevät taas tulee, ja mieli virskistyy lisääntyvässä auringonvalossa, uskon oloni nuorentuvan taas sen verran, että kaivan tämän levyn uudelleen kuunteluun. Toivon todella, että keikkaa riittää. Levynmyynnillä, kun ei oikeasti kukaan artisti elä.

Pekka Mikkola - Pirstaloitu onni: Ensiksi täytyy sanoa, että ainakin kuningas-Pekalla on oma, personaallinen sävy äänessä ja nyt kun vihdoinkin materiaalia on mitä kuunnella, niin hyvinhän se ääni soi. Nimittäin, kesällä kuului "Tango Mariaa" ihan liiaksi radiosta ja alkoi jo tuntua siltä, että uusi kuningas kulutetaan loppuun ennen ensimmäistäkään kunnon biisiä. Levyltä löytyy moni hyviä kappaleita alkaen nimibiisistä "Pirstaloitu onni". "Aamu antaa anteeksi", "Miksi jäisin" ja hieno Tapani Kansan kappale "Tulkaa tytöt takaisin" tekee tästä levystä suositeltavan hankinnan. Edellisvuoden tangofinalistin Heikki Koskelon ja tämän vuoden kuninkaan Pekka Mikkolan turvin jaksaa uskoa siihen, että tasokkaita miesartisteja on tulossa. Toivottavasti Pekallekin riittää keikkaa, jotta levyjä kannattaa tehdä myös jatkossa.

Antti Ahopelto - Tie vapauteen: Tätä ehdin jo odotellakin. Antin ääni on omaan korvaani sopiva ja uskoisin kyllä, että Antin ura ei jää tähän albumiin. Tie vapauteen, Kun paljon antaa, Muistojen polku ja Minä tunnen sinut nousevat esiin, vaikka ei levyn muutkaan kappaleet huonoja ole. Tältä levyltä saa hyvää materiaalia tansseissa soitettavaksi.

Terhi Matikainen - Puhdasta ilmaa: Yllätyin kyllä tällä kertaa positiivisesti, kun kuuntelin uuden pitkäsoiton. Ei sillä, että olisin epäillyt Terhin taitoja. Kokonaisuus oli sen verran tanssittava ja kantava, että
kerää pisteitä! Toivoa sopii, että Terhin ura saa tästä pontta ja tulee suuremmankin yleisön tuntemaksi. Lapin tangosta on uudistettu versio, toki tangoksi tunnistettava. Rakastan, saavuthan soi nätisti, Haaveet jää ja Puhdasta ilmaa ovat levyn parhaimmistoa, samoin kuin Rakkauden miinakenttä.

Köpi Koski & Projekti - Kesän jälkeen: Olen aina antanut pisteitä, jos nähdään vaivaa ilmoittaa tanssilevyllä tansiilajit biisien perässä, joten tälläkin kertaa piste siitä. levy on täynnä lavatansseihin sopivaa materiaalia ja mukaan on jostain löydetty kaksi ennestään julkaisematonta Toivo Kärjen sävellystä, toinen piste ropsahtaa näistä. Kokonaisuus pitää linjansa. Onko sitten 16 kappaletta vähän liikaa. Ehkä makuasia. Pääasia kuitenkin, että soitto soi ja toivottavasti väki tanssii.


SINGLET:
Jari Sillanpää - Liekeissä: Yksi parhaista "Vain elämää" -ohjelman vedoista. Kyllä tämä voisi hyvinkin olla Jarin ohjelmistossa. Alkuperäisestä versiosta tätä on lyhennetty, mikä johtuu ihan siitäkin, että laulettuna rap-teksti kestää kauemmin. Olennainen mukana, hyvä just näin!

Cheek - Tinakenkätyttö: Kaija Koon hitti pääsee uuteen lentoon. Kaijan hittiä pyydetään edelleen usein dj-keikoilla soitettavaksi, saa nähdä miten tälle käy. Hyvä veto tämäkin!

Muse - Follow me: Suomessa juuri konsertoinut ja ensi kesänä palaava Muse soittaa stadion-luokan biisejä. Tämä yksi niistä. Ehkei ihan hittiainesta.

Cheek - Anna mä meen: Cheek omimmillaan ja voin sanoa, että hieman jo artistin uraa seuranneena ennen tätä syksyä, tämä on yksi Cheekin parhaista biiseistä. Hienosti Jonne Aaron vetää myös oman osuutensa.

Antti Ahopelto - Pieninä puroina: Antti Lipponen taikonut kaimalleen ihan kelpoisen biisin. Milloinkahan on lupa odottaa Ahopellon Antin pitkäsoittoa? Vai olenko onnistunut sen missaamaan...

Anssi Känsälä - Takarivin finninaama: Tää kuulostaa ihan koulubändiltä. Sellaiselta joka soittelee liikuntasalin lavalla. Tosin aika tasokkaalta sellaiselta, koska toi Känsälä vetää niin hyvin!

Susanna Heikki - Oot historiaa: Periaatteessa tämäkin toimii, mutta joku tästä silti jää puuttumaan. Olen pitänyt Susanna Heikistä, eikä tämä sitä romuta, mutta toivoisin hänelle löytyvän sellaisen biisin, jolla oikeasti olisi potentiaalia nousta hitiksi.

Apulanta - Yksinkertainen: Tämä on vähän sellainen välisoittobiisi. Ei nouse suurten biisien joukkoon.

Mikael Konttinen - Viimeinen syksy: Viimeksi Syksyn sävel-kisan juontajana kunnostautuneen Mikaelin viimeisin biisijulkaisu olisi aivan varmasti pärjännyt em. kisassa hyvin. Pidän Konttisen äänestä, ja vaikka biisissä sinänsä ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, toimii siinä juuri sen verran kaikki hyvin, että pisteitä ropsahtelee.

Marita Taavitsainen - Pieniä asioita: Ei tästä biisistä ollut tekemään "Andreita", eikä Maritasta tuplavoittajaa Syksyn Sävel-kisassa. Eikä lopulta mikään ihme. Toimii varmasti foksina tanssilavoilla, mutta siinäpä se sitten on.

Kurre - Vieköön myrsky mukanaan: Ihan kaunis on kyllä tämä säveleltään, mutta aikalailla sanoitus pyörii siinä missä perinteiset slovarit pyörii. Ja vielä se modulaatiokin löytyi sinne loppuun. Vähän sellainen 80-luvun euroviisumainen kappale.

Juha Alvari - Liian paljon, liian lujaa: Liian paljon, liian lujaa, mutta liian vähän silti. Kiva kertosäkeistö, eikä sitten muuta.

Raija Koso - Valtameren taa: Raijan suuhun taipuu tango kyllä niin hyvin, ettei paremmasta väliä. Ja kun tango on taivutettu argentiinalaiseen sävyyn, alkaa arvostelijan korvista valua hunajaa. Twelve points goes to... Stadi!

Janne Leino - Suloinen: Suloinen etenee letkeänä bossana ja saa ihan hyvälle mielelle.

Kauko Simonen - Erokirje / Vain sydän sen aavistaa: Ensimmäiseltä tangokuninkaalta uutta materiaalia. Ihan perinteisellä tanssimusiikilla näissä mennään, eikä näistä ihan hitiksi taida olla, mutta mahdetaanko sitä hakeakaan. Simosen ääni soi kyllä edelleen hyvin!

Nousukausi - Näkemiin: Kaunis kappale täytyy sanoa. Esikoisalbumi on tulossa tiedon mukaan ensi vuonna. Tämän myötä jään sitä odottelemaan ja lisään Nousukauden "nähtävä livenä" -listaan.

Nino - Tuntein kosketa: Jos joku kysyisi, että millaista musiikkia on suomalainen tanssimusiikki, niin tämä Ninon esitys kävisi koulukirjaesimerkistä. Tätä se Suomi tanssii. Noussee myös TST -listalle ja voi siellä viihtyä jonkin aikaa. Ei varsinaisesti yllätä millään tavalla.

Helmenkalastajat - Helmenkalastaja: Perusralli, tanssittavaa tavaraa. Ei varsinaisesti huono, jollei nyt kuitenkaan räjäytä dj:n tajuntaa. Soittokelpoinen.

Neljä Ruusua - Nuori ikäisekseen (JS16 Remix): En vuosiin ole innostunut Neljän Ruusun levyistä. Ja jotenkin tämä viimeisin levykin on jäänyt huomiotta. Mutta, tämä JS16:n käsittely on tehnyt juuri niin hyvää, kuin vain voi ja olen innoissani tästä biisistä! Kuulostaa Oikein Hyvälle!

Costello & Jonnaemilia - Pintakiilto: Kuulin biisin ensin ohimennen radiosta ja korvani jäi kiinni tekstin teemaan. Ei surkutella eikä esitetä muuta, vaan todetaan se mikä monissa liitoissa on jäljellä - pelkkä pintakiilto, mutta voimia tai uskallusta ei löydy lähtemiseen. Pisteet tekstistä Eija Hinkkalalle! Mielenkiinnolla odotan Costellon ensimmäistä suomenkielistä sooloalbumia.

Katja Lukin & Ann Christine - Meren rantaan: Mukavaa, että Ann Christinen vanha levytys on viritelty tähän päivään. Katja Lukinille tämä kappale sopii mainiosti ja kun vielä mukana laulaa itse Ann Christine, niin kelpaa soitella!

The Hipsters - Tuntematon pohjantähti: Toimiva instrumentaalibiisi, näitä ei ihan hirvittäviä määriä julkaista, joten rohkeudesta piste! CD:lle on koottu raitoja, joiden kautta avautuu biisien teko ja äänitys, eli eri raitoja, joista kuulee miltä biisi kuullostaa milloin ilman komppikitaraa, bassoa, rumpuja...

Marion - Muukalaisia: Periaatteessa tässä toimii kaikki; teksti, soitto, laulusta kuuluu elämänkokemus. Hienoa, että Marion on täällä taas!

Joonas Erkkilä - Tänä yönä: Ihan kelpo tanssitusbiisi. Menee jalan alle ja nousee melkoisella varmuudella TST-listalla ylöspäin. Hyvältä kuulostaa ja tsemppiä uuden bändin kanssa keikkailuun.

Jani & Jetsetters - Roviolla: J&J on täällä taas ja kuulostaa oikein hyvälle! Tätä kelpaa soittaa.

Sarian - Jään kuviis kulkemaan: Sarianilla on äänessään tunnistettava sävy ja ihan toimiva on tämä biisi. Mutta nyt vähän epäilen, ettei tässä sittenkään ole ihan kaikkea hiottu kohdilleen... jotain jäin vielä kaipaamaan. En osaa sanoa mitä, mutta "jotain".

Superscar - Neon Lights: Sunrise Avenue tästä tulee mieleen ja Superscar onkin keväällä S.A:n lämppärinä kiertueella. Singlen biiseistä nimibiisi kuulostaa jotenkin "takakireältä" mutta Modern word for love on jo rennompi veto. Kolmas Special täydentää bändistä tullutta kuvaa (tämän singlejulkaisun perusteella siis) , että on tässä potentiaalia. Nettisivuilta löytyy melko kiireinen keikkakalenteri ja Keski-Euroopan rundi, että ainakin bändillä on halua luoda menestykselle pohjaa. Tsemppiä!

Probaker & Kalsi - Bullet in the gun (Fire remix): Tämän lajin dance on sellaista, jota minäkin soittaisin jos olisin dance-dj. Biitti on heti alusta saakka tarttuvaa. Singleltä löytyy myös Original Club Mix ja Fire Radio Remix, jonka uskon saavan radiosoittoaikaa melkoisesti.

Darin - Playing with the fire: Hiukan melodisempaa olisin toivonut. Enempi kuulostaa klubi-remixilta, mutta ken tästä tykkää niin hyvinhän tämä tietysti tehty on. Omaan korvaan hieman yksitoikkoinen.

Tuottamisen riemu ja rikkaus

Sunnuntain Helsingin Sanomissa (20.1.13) oli juttu saksalaisesta tuottaja"velhosta" Manfred Eicherista, joka on tuottanut yli tuhat levyä lähes 45 vuoden aikana. Siis levyllinen joka toinen viikko! Eicherin levymerkki ECM Records on tunnettu eurooppalaisen jazzin ja uuden musiikin julkaisuista. Haastattelussa Eicher sanoo, että "Muistan edelleen kaikkien (levyjen) käänteet, sillä tuottaminen edellyttää keskittymistä ja perustuu myötäelämiseen ja kunnioitukseen. Minä olen aina musiikin palveluksessa". Myönnän tässä kohtaa, etten tunne eurooppalaista jazzia siinä määrin, että voisin sanoa onko esim. viime vuonna ECM:n toimesta julkaistujen 58 levyn joukossa sellaisia "täytelevyjä", joita tuntuu löytyvän tuntemaltani kotimaisen iskelmän saralta. Voiko 58 levyä vuodessa olla sellainen määrä, että laatu olisi huippuunsa vedettyä viimeiseen raitaan saakka? Niin, ja kuka määrittää missä menee huipun ja keskiverron raja?
Tuo asenne, että on musiikin palveluksessa ja edelleen muistaa kaikkien tuottamiensa levyjen käänteet on kuitenkin huippuammattilaisen asenne, ja kunnioitan sitä. Toivon samalla, että meillä Suomessa on samanlaisia tuottajia.
Olen usein uusia levyjä kuunnellessani joutunut miettimään tuottajan asemaa. Eihän tuottaja voi yksin olla vastuussa siitä, miltä levyn lopputulos kuulostaa mutta onko sitten niin, että joskus tuottaja tekee ratkaisun osallistumisesta taloudellisten seikkojen painaessa enemmän kuin taiteellisten kunnianhimojen. Onhan tietysti niinkin, että kuka tahansa voi halutessaan levyn tehdä ja julkaista, ja toki toimia omana tuottajanaan. Toisilla se onnistuu.

Monen vuoden ajan on puhuttu musiikkiteollisuuden kriisistä. Äänilevyjen myynnin edistämiseksi on järjestetty nyt muutaman kerran Levyale. Sen onnistumisesta on käyty keskustelua mm. Discopressin Viikkokirjeessä. Itse olin ainakin tämänkertaisen Levyalen tarjontaan todella pettynyt. Asun paikkakunnalla, jossa levyhankinnat tehdään joko netistä tai päivittäistavaramarkettien levyosastoilta. Ja näillä ruokamarkettien levyosastoilla levyale on tällä kertaa markkinoitu ala-arvoisesti. Toisessa (marketissa) ei mitenkään, ja toisessa on yksi pahviständi, jonka molemmin puolin on tarjolla levyjä, jotka ovat jo kuukausia olleet "alle kympin" laarissa. Toinen puoli ständistä on täytetty hevirock-levyin: löytyy Iron Maidenia, Dioa, Led Zeppelinia, Def Leppardia, Judas Priestia jne. Jopa innostaa. Levyalen ajankohtakin voisi olla joku toinen, kuin tämä vuoden alun yleinen alemylläkkä. Ainakin jos sille haluttaisiin huomiota.

Edellä kerrotussa Hesarin jutussa Manfred Eicher mainitsee seuraavaa: "Musiikkiteollisuuden kriisi ei ole vaikuttanut meihin juuri lainkaan, koska emme harrasta teollista tuotantoa. Keskitymme siihen mitä osaamme". "Ja olisinko julkaissut koskaan yhtään levyä, jos olisin tehnyt myyntiennusteita? Tuskin."
En tiedä onko näitä ECM Recordis levyjä myyty missään levyalennusmyynneissä.
Muistuu mieleen muutaman vuoden takainen keskustelutilaisuus, jota pääsin seuraamaan. Tilaisuudessa Poptorin johtaja Erkki Puumalainen esitti puheenvuorossaan näkemyksen, että Matti & Teppo -levyn pitää maksaa kuluttajalle 5 euroa, Luciano Pavarotti -levy voi puolestaan maksaa monta kymmentä euroa. Ja miksi: siksi, että ne, jotka ostavat Pavarottin levyn pystyvät siitä maksamaan monta kymppiä ja ostavat sen silti. Puheenvuoro jäi mieleen sen vuoksi, etten ymmärtänyt Puumalaisen logiikkaa asiassa. Miksi pitäisi yleistää niin, että klassista musiikkia kuuntelevat hyvin toimeentulevat, kotimaista iskelmää matalapalkkaiset? Ja vedänpä tässä mutkan suoraksi, näkisikö Puumalainen myös jazzin sellaisena, että levyt voisivat maksaa kymmeniä euroja? Mikä tietysti, yhtä suoralla päätelmällä tekisi tuottamisesta kannattavaa, mutta en usko lukemani Eicherin haastattelun perusteella, että hän olisi kuitenkin niin viileän laskelmoiva. Sen sijaa haluaisin herättää ajatuksen, että kotimaisia levyjä, olipa tyylilaji tai esityskieli mikä tahansa tuotettaisiin samalla asenteella kuin Eicherilla on. Vaikka sen asenteen myötä levyjä ilmestyisikin sitten vähemmän. Määrä ei tässäkään korvaa laatua. Musiikkia tehtäessä ei voi ajatella samoin kuin lätkäjoukkue - kun tarpeeksi laukoo, menee joskus maaliin. Lätkänpeluussa tulos tehdään 60 minuutissa. Levyn tekemiseen käytetään hieman enemmän aikaa, luojan kiitos ja toivon mukaan. Vaikka studioaika maksaa, voi biisejä tehdä muualla ja hioa niitä keikoilla toimiviksi. Mielipiteitä biiseistä voi myös kysyä, jopa joltain perheen ulkopuoliselta jos epäilee mielipiteiden "aitoutta". Onhan näitä legendaarisia juttuja olemassa, miten hitiksi muovautunut laulu on tehty vartissa. Kaikista vartin biiseistä ei kuitenkaan tule hittejä pelastamaan levynmyyntiä.

Olipa tyylijali mikä tahansa voi sen tuottamista ajatella kuin Eicher: hän halusi tuottaa jazzia kuin parasta klassista: parhaimmilla muusikoilla, parhaimmissa studioissa ja parhaimmilla soundeilla sekä luoda samalla tunnistettavan visuaalisen tyylin.
Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei se tuottamisesta tee sen helpompaa. Olettaisin.