(Pakina julkaistu Hitit! -lehdessä 04/2012)
Musiikkiohjelmien puute tai yksipuolisuus televisiossa on ollut tämänkin lehden aiheena jo aiemmin. Yksi korsi kasaan lisää… ja ehkäpä jonain päivänä kasa huomataan.
Televisiossa pyörii parhaillaan kaksi uusien laulajien kykykilpailua, eli talenttishowta. Näiden lisäksi alkoi juuri Bilebändi-kisa, jossa bändit ovat suurelle yleisölle tuntemattomia. Vanhoista musiikkiohjelmista pyörii Tartu Mikkiin. Viime mainittu on ainoa ohjelma, jossa näkyvyyttä saa niin sanotut vanhat konkarit. Viisikymmentä (50) minuuttia viikossa. Vertailuna mainittakoon, että uusien lahjakkuuksien ohjelma-aika on viikossa kaksisataakahdeksankymmentä (280) minuuttia; olkoonkin, että mainoksiin hukkuu tuosta osa. Mutkat suoriksi vetämällä jatkossa yhä useampi ”vanha konkari” on taistelemassa tuosta viidestäkymmenestä minuutista viikossa, jotta ostava ja kuluttava yleisö muistaisi heidätkin.
Vetäisenpä vielä seuraavankin mutkan suoraksi – tällainen suhdeluku uuden ja vanhan välillä vain edesauttaa kertakulutuksen kulttuuria; olet hetken tähti ja laulusi kulutetaan vartissa loppuun. Sen jälkeen olet yhtenä muiden joukossa ilman tv-näkyvyyttä, kun uusi kilpailukausi telkkarissa pyörähtää käyntiin.
Miten tarjontaa voisi lisätä ja monipuolistaa? Olen aivan varma, että katsojia löytyy, jos niitä ohjelmiakin olisi. Laitan tähän nyt tarjolle kaksi ja puoli ideaa.
Ensimmäinen idea: Ohjelma, jossa nostetaan esiin joku vanhoista konkareista. Tällainen ”konkari” olisi jo vuosia, vuosikymmeniä keikkaillut artisti tai orkesteri. Sellainen, josta ei riitä juttua juorulehtiin. Ohjelmassa olisi osansa haastattelulle ja osansa musiikille. Ohjelma-aikaa täytyy kyllä sitten olla muutakin kuin 20-30 minuuttia. Tuollaisen paketin pituus tulisi olla mielestäni 50-60 min. Ja jos nyt halutaan joku uusi tähtösen alku tuohon vielä lykätä, niin ohjelma-ajasta voisi lohkaista maksimissaan 10 minuuttia sillä ajatuksella, että tämä konkari haluaa esitellä tämän tulokkaan. Kymmeneen minuuttiin sitten mahtuisi minihaastattelu ja yksi biisi esitettäväksi. Eikä sen tulokkaan tarvitse olla mikään alle 22-vuotias vaan se voisi hyvinkin olla sellainen, joka tekee musiikkia ja keikkailee silloin tällöin, mutta on suurelle yleisölle tuntematon.
Toinen idea: tanssiohjelma, jossa on mukana kymmenen tavallista, tanssitaidotonta paria ja heille opetetaan normaalit lavatanssit. Eli siis Tanssii tähtien kanssa kohtaa Kesäillan valssin! Pariskunnille opettajina toimisivat tanssinopettajat ja musiikista vastaisi joka lähetyksessä eri tanssiorkesteri. Samalla saataisiin siis näkyvyyttä suomalaisille tanssiorkestereille! Tietysti kyseessä olisi kilpailu, siitähän kaikki tykkää ja parit arvioisi ensin tuomaristo ja lopullisen päätöksen tekisi yleisö. Täytyyhän puhelinäänestys olla mukana. Kilpailun voittajaparille annettaisiin palkinnoksi kunnon lomareissu ulkomaille, ja lohdutuspalkintoina olisi kakkosille ja kolmosille liput vaikkapa Tangomarkkinoille tai Kiuruveden Iskelmäviikolle.
Puolikas idea: Bilebändi-kisan oheen Tanssiorkesteri-kisa. Joo joo, onhan Tanssiorkestereiden SM-kisat, mutta missä nekin näkyy? ”No mutta sitten pitää olla televisiossa kisat rock-bändeille ja hiphoppareille ja death metal –bändeille”. Niin pitäisi ollakin, mutta hyvin subjektiivisesti asiaa katsoessani olisin tyytyväinen tuosta tanssiorkesteri-kisasta. Jo tuo Bilebändi-kisa on iso plussa!
Ja mihin on hävinnyt TV2:n ”Estradilla” –sarja? Haihtui pikkuhiljaa olemattomiin kanavan yleisilmeen ja tarjonnan muutoksen tieltä. Vai oliko kyse siitä, että vain harvoilla artisteilla oli / on mahdollisuuksia kiertää konserttisaleja, jolloin sarjan tarjonta kapenee? Konseptia kannattaisi siis muuttaa ja käyttää se aika ja ohjelmantekoresurssit vaikkapa noihin edellä mainittuihin. Jossainhan se raha nyt on, mikä ennen meni Estradilla-sarjan tuottamiseen. Eivät nuo talenttishowtkaan ihan pelkästään mainostuloin pyöri? Tai mistäs minä tietäisin. Oletan pelkästään, sillä ovathan kanavat osa voittoa tavoittelevia yrityksiä. Eiväthän ne silloin voi toimia niin, että tulot ja menot ovat yhtä kuin nolla.
Vielä tähän lopuksi heitän toiveen, että Syksyn Sävel –kisa saisi oikeasti jatkoa viime syksyn jäljiltä. Ei voi olla niin, että uusia lauluja kilpailisi ainoastaan Eurovi… anteeksi Uuden Musiikin Kilpailussa ja Tangomarkkinoiden tangosävellyskisassa.
Terveisin nimimerkillä ”Aina valmis keskustelemaan ideoistani lisää”
torstai 29. maaliskuuta 2012
keskiviikko 7. maaliskuuta 2012
Valitaan miten valitaan – kunhan valitaan oikein…
Alla oleva teksti, kolumni, on julkaistu Hitit!-lehden uusimassa numerossa, maaliskuussa 2012. Jutussa on lainaus ensimmäisestä tekstistäni tässä blogissa, viime heinäkuulta.
***
Kun laitetaan osaajia paremmuusjärjestykseen ”epätieteellisin” mittarein, annetaan mahdollisuus loputtomalle spekuloinnille ja jälkiviisastelulle. Tästähän on kyse esimerkiksi nyt vaikkapa laulukisoissa. Ja epätieteellisellä mittarilla tarkoitan sitä, että arvio perustuu aina jonkin ihmisen mielipiteeseen. Ollapa laulaminen kuin pituushyppykisa – tämä laulu pääsi kahdeksaan metriin, tuo toinen jäi siitä kolme senttiä. Siinä ei olisi mitään nokankoputusta lopputuloksesta.
Yleensä yleisö valittaa tuomariston päätöksistä, mutta viime kesän tangokisojen yhteydessä, kun yleisö valitsi finalistit nähtiin sekin otsikko, jossa tuomariston puheenjohtaja kertoi, että väärät pääsivät jatkoon! Tai no, pikemminkin niin, että "Paras putosi".
Jos keksisi absoluuttisen mittarin laulukisaan, sillä tienaisi hyvin. Taitoluistelussa päästiin sentään irti iänikuisesta tuomaripeli-valituksesta muuttamalla pistelaskusysteemi täysin.
Miten sen voisi laulun tuomaroinissa hyödyntää: jos pysyy rytmissä koko biisin +2p. Jos putoaa ennen ensimmäistä kertosäettä -2p, jos vasta toisen kertosäkeen jälkeen putoaakin pisteitä vain 1 kappale. Niekusta (pahoitteluni, tähän ei saa nyt ääninäytettä mukaan) -1p, toistuvasta niekusta -4p. Jos venyttää diftongitavussa sitä jälkimmäistä vokaalia menettää armottaa -5p. Ja jos sen tekee joka kerta, saa niin paljon sakkopisteitä, että joutuu kuuntelemaan ”Putous 3” cd-levyn kertaistumalta. Kolmesti. (Ken ei diftongia tunne, lyhyt kertaus: diftongi on samassa tavussa esiintyvä kahden tai useamman vokaalilaadun jono -ie, -ai, -uo. Joten, jos venyttää "tieeeetä kaitaa" menee väärin. Oikea tapahan olisi laulaa "tiiietä kaitaa, toiset vaeltaa". Terveisiä kaikille, jotka tuon neuvon tunnistavat!)
Laulun muusta fyysisestä suorittamisesta tulisi miinuspisteitä jos nostelee kulmakarvoja / otsaansa luodakseen eläytymisefektejä kesken laulun. Jos näitä liikkeitä pitää tehdä, niin välisoitto on sitä varten (vitsi!). Jos kappaleen lopussa nostaa molemmat kädet ilmaan, ropsahtaa siitäkin miinusta kahden pateettisuuspisteen verran. Plussapisteitä saa puolestaan siitä jos rivillä 16 istuva rouvashenkilö pystyy todistettavasti näyttämään, että käsivarren karvat nousivat pystyyn. +2p jos karvakerroin toimii yhdessä kädessä, +5p jos molemmissa. Juontaja jos tirauttaa kyyneleen, siitä saa +8p. Tuomarin jos saa itkemään liikutuksesta on se +100 pistettä ja kilpailu on siinä vaiheessa keskeytettävä, koska voittaja on löytynyt.
Idean saa ottaa käyttöön. Minä tulen mielelläni konsultiksi paikalle kertomaan lisää!
Tätä kirjoittaessani televisiosta pulppuaa Uuden Musiikin Kilpailun kappaleita. Jätän UMK:n nyt rauhaan ja palaan siihen, kunhan Euroviisut Azerbaidzanissa lähestyvät. Mutta jo aiemmin olen sosiaalisessa mediassa verrannut UMK:aa ja Ruotsin Melodifestivalenia keskenään ajatusparilla ”öljylamppu vastaan ledvalo”. Tarkennetaan sitä sitten myöhemmin.
Miettiessäni tuota laulun mittaamista, mielessäni pyörii muutaman päivän takainen Heikki Koskelon lehtihaastattelu. Hänen mielestään Tangomarkkinoille pitäisi palauttaa entinen tapa valita sekä tangokuningas että tangokuningatar. Ymmärrän hänen mielipiteensä; hävisihän Heikki pisteellä kuninkuustittelin. Kuninkaaksi tituleeraaminen olisi, totta kai mukavampaa kuin superfinalistiksi. Sen kanssa pitää aina tarkentaa, että ”tangokisan”. Nyt, kun olen kuunnellut Koskelon esikoisalbumia, en ymmärrä rivienvälistä luettavissa olevaa häviäjän katkeruutta. Onko sitä olemassa, en tiedä. Voi olla, että toimittaja on poiminut luettavaksi vain sellaiset sanat, ja tehnyt kommentista otsikon. Koska nythän on nimittäin niin, että heinäkuussa pisteellä hävinnyt voittaa esikoislevyissä tangokuningattaren 10-0. (Ja tässä ei ole puoltopisteitä mukana siitä, että toinen levy oli mukana promojakelussa, toinen ei…)
Vaikka laulaja, kuka tahansa, voittaa tangokisan ja saa siitä tittelin ”kuninkaallinen”, niin kyllähän ne ovat sitten kisan jälkeiset tapahtumat, jotka määrittävät menestyksen. Eikä tämä ole mikään uusi totuus. Pelkkä tangokisan voittaminen ei takaa muuta kuin ennakkoon myydyt keikat. Levynkin saa tehdä, mutta käsittääkseni levytyssopimus on tarjolla myös superfinalistin kakkoselle. Ikävä tosiseikka on se, että levynmyynti ei elätä ja tanssipaikkojakin häviää tasaiseen tahtiin. Tanssiva yleisö puolestaan joutuu miettimään tällä hetkellä ja tulevana kesänä sitä, miten kauas on mielekästä lähteä tanssimaan näillä polttoaineen hinnoilla. Tasokkaita esiintyjiä ja orkestereita lähdetään katsomaan kauemmaskin. Ja kuten vuosien mittaan on nähty, ei kuninkaallisen tittelin voittanut aina ole tasokas; kakkoseksi tai kolmoseksi jäänyt on kiilannut ohi ja jatkanut uraansa voittajia pidempään. Mainittakoon esimerkkeinä nyt vaikkapa Tarja Lunnas, Mikael Konttinen ja Aki Hietala.
Syitä siihen miksi menneiden vuosien tangokuningattarista tai –kuninkaista osa on jäänyt sivuun, on yhtä monta kuin sivuun jääneitä. Yksi syy, tai ainakin arvaus on se ikävä tosiasia, ettei kisaan osunut ”Hyvä päivä” kantanutkaan sen pidemmälle. Kisan jälkeen ei tullut satulinnaa, eikä tullut seineä, tuli vain tusinabiisejä. Keikoille ei löytänyt yleisö, eikä lehdistökään kiinnostunut muuten kuin ikävin otsikoin. Tuskin kukaan näistä entistä voittajista on sitä mieltä, että tuomaristo valitsi väärin.
Jos on, kuka uskaltaa sanoa sen ääneen, julkisesti.
Ultsi, levyjuontaja
***
Kun laitetaan osaajia paremmuusjärjestykseen ”epätieteellisin” mittarein, annetaan mahdollisuus loputtomalle spekuloinnille ja jälkiviisastelulle. Tästähän on kyse esimerkiksi nyt vaikkapa laulukisoissa. Ja epätieteellisellä mittarilla tarkoitan sitä, että arvio perustuu aina jonkin ihmisen mielipiteeseen. Ollapa laulaminen kuin pituushyppykisa – tämä laulu pääsi kahdeksaan metriin, tuo toinen jäi siitä kolme senttiä. Siinä ei olisi mitään nokankoputusta lopputuloksesta.
Yleensä yleisö valittaa tuomariston päätöksistä, mutta viime kesän tangokisojen yhteydessä, kun yleisö valitsi finalistit nähtiin sekin otsikko, jossa tuomariston puheenjohtaja kertoi, että väärät pääsivät jatkoon! Tai no, pikemminkin niin, että "Paras putosi".
Jos keksisi absoluuttisen mittarin laulukisaan, sillä tienaisi hyvin. Taitoluistelussa päästiin sentään irti iänikuisesta tuomaripeli-valituksesta muuttamalla pistelaskusysteemi täysin.
Miten sen voisi laulun tuomaroinissa hyödyntää: jos pysyy rytmissä koko biisin +2p. Jos putoaa ennen ensimmäistä kertosäettä -2p, jos vasta toisen kertosäkeen jälkeen putoaakin pisteitä vain 1 kappale. Niekusta (pahoitteluni, tähän ei saa nyt ääninäytettä mukaan) -1p, toistuvasta niekusta -4p. Jos venyttää diftongitavussa sitä jälkimmäistä vokaalia menettää armottaa -5p. Ja jos sen tekee joka kerta, saa niin paljon sakkopisteitä, että joutuu kuuntelemaan ”Putous 3” cd-levyn kertaistumalta. Kolmesti. (Ken ei diftongia tunne, lyhyt kertaus: diftongi on samassa tavussa esiintyvä kahden tai useamman vokaalilaadun jono -ie, -ai, -uo. Joten, jos venyttää "tieeeetä kaitaa" menee väärin. Oikea tapahan olisi laulaa "tiiietä kaitaa, toiset vaeltaa". Terveisiä kaikille, jotka tuon neuvon tunnistavat!)
Laulun muusta fyysisestä suorittamisesta tulisi miinuspisteitä jos nostelee kulmakarvoja / otsaansa luodakseen eläytymisefektejä kesken laulun. Jos näitä liikkeitä pitää tehdä, niin välisoitto on sitä varten (vitsi!). Jos kappaleen lopussa nostaa molemmat kädet ilmaan, ropsahtaa siitäkin miinusta kahden pateettisuuspisteen verran. Plussapisteitä saa puolestaan siitä jos rivillä 16 istuva rouvashenkilö pystyy todistettavasti näyttämään, että käsivarren karvat nousivat pystyyn. +2p jos karvakerroin toimii yhdessä kädessä, +5p jos molemmissa. Juontaja jos tirauttaa kyyneleen, siitä saa +8p. Tuomarin jos saa itkemään liikutuksesta on se +100 pistettä ja kilpailu on siinä vaiheessa keskeytettävä, koska voittaja on löytynyt.
Idean saa ottaa käyttöön. Minä tulen mielelläni konsultiksi paikalle kertomaan lisää!
Tätä kirjoittaessani televisiosta pulppuaa Uuden Musiikin Kilpailun kappaleita. Jätän UMK:n nyt rauhaan ja palaan siihen, kunhan Euroviisut Azerbaidzanissa lähestyvät. Mutta jo aiemmin olen sosiaalisessa mediassa verrannut UMK:aa ja Ruotsin Melodifestivalenia keskenään ajatusparilla ”öljylamppu vastaan ledvalo”. Tarkennetaan sitä sitten myöhemmin.
Miettiessäni tuota laulun mittaamista, mielessäni pyörii muutaman päivän takainen Heikki Koskelon lehtihaastattelu. Hänen mielestään Tangomarkkinoille pitäisi palauttaa entinen tapa valita sekä tangokuningas että tangokuningatar. Ymmärrän hänen mielipiteensä; hävisihän Heikki pisteellä kuninkuustittelin. Kuninkaaksi tituleeraaminen olisi, totta kai mukavampaa kuin superfinalistiksi. Sen kanssa pitää aina tarkentaa, että ”tangokisan”. Nyt, kun olen kuunnellut Koskelon esikoisalbumia, en ymmärrä rivienvälistä luettavissa olevaa häviäjän katkeruutta. Onko sitä olemassa, en tiedä. Voi olla, että toimittaja on poiminut luettavaksi vain sellaiset sanat, ja tehnyt kommentista otsikon. Koska nythän on nimittäin niin, että heinäkuussa pisteellä hävinnyt voittaa esikoislevyissä tangokuningattaren 10-0. (Ja tässä ei ole puoltopisteitä mukana siitä, että toinen levy oli mukana promojakelussa, toinen ei…)
Vaikka laulaja, kuka tahansa, voittaa tangokisan ja saa siitä tittelin ”kuninkaallinen”, niin kyllähän ne ovat sitten kisan jälkeiset tapahtumat, jotka määrittävät menestyksen. Eikä tämä ole mikään uusi totuus. Pelkkä tangokisan voittaminen ei takaa muuta kuin ennakkoon myydyt keikat. Levynkin saa tehdä, mutta käsittääkseni levytyssopimus on tarjolla myös superfinalistin kakkoselle. Ikävä tosiseikka on se, että levynmyynti ei elätä ja tanssipaikkojakin häviää tasaiseen tahtiin. Tanssiva yleisö puolestaan joutuu miettimään tällä hetkellä ja tulevana kesänä sitä, miten kauas on mielekästä lähteä tanssimaan näillä polttoaineen hinnoilla. Tasokkaita esiintyjiä ja orkestereita lähdetään katsomaan kauemmaskin. Ja kuten vuosien mittaan on nähty, ei kuninkaallisen tittelin voittanut aina ole tasokas; kakkoseksi tai kolmoseksi jäänyt on kiilannut ohi ja jatkanut uraansa voittajia pidempään. Mainittakoon esimerkkeinä nyt vaikkapa Tarja Lunnas, Mikael Konttinen ja Aki Hietala.
Syitä siihen miksi menneiden vuosien tangokuningattarista tai –kuninkaista osa on jäänyt sivuun, on yhtä monta kuin sivuun jääneitä. Yksi syy, tai ainakin arvaus on se ikävä tosiasia, ettei kisaan osunut ”Hyvä päivä” kantanutkaan sen pidemmälle. Kisan jälkeen ei tullut satulinnaa, eikä tullut seineä, tuli vain tusinabiisejä. Keikoille ei löytänyt yleisö, eikä lehdistökään kiinnostunut muuten kuin ikävin otsikoin. Tuskin kukaan näistä entistä voittajista on sitä mieltä, että tuomaristo valitsi väärin.
Jos on, kuka uskaltaa sanoa sen ääneen, julkisesti.
Ultsi, levyjuontaja
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)