Sunnuntain Helsingin Sanomissa (20.1.13) oli juttu saksalaisesta tuottaja"velhosta" Manfred Eicherista, joka on tuottanut yli tuhat levyä lähes 45 vuoden aikana. Siis levyllinen joka toinen viikko! Eicherin levymerkki ECM Records on tunnettu eurooppalaisen jazzin ja uuden musiikin julkaisuista. Haastattelussa Eicher sanoo, että "Muistan edelleen kaikkien (levyjen) käänteet, sillä tuottaminen edellyttää keskittymistä ja perustuu myötäelämiseen ja kunnioitukseen. Minä olen aina musiikin palveluksessa". Myönnän tässä kohtaa, etten tunne eurooppalaista jazzia siinä määrin, että voisin sanoa onko esim. viime vuonna ECM:n toimesta julkaistujen 58 levyn joukossa sellaisia "täytelevyjä", joita tuntuu löytyvän tuntemaltani kotimaisen iskelmän saralta. Voiko 58 levyä vuodessa olla sellainen määrä, että laatu olisi huippuunsa vedettyä viimeiseen raitaan saakka? Niin, ja kuka määrittää missä menee huipun ja keskiverron raja?
Tuo asenne, että on musiikin palveluksessa ja edelleen muistaa kaikkien tuottamiensa levyjen käänteet on kuitenkin huippuammattilaisen asenne, ja kunnioitan sitä. Toivon samalla, että meillä Suomessa on samanlaisia tuottajia.
Olen usein uusia levyjä kuunnellessani joutunut miettimään tuottajan asemaa. Eihän tuottaja voi yksin olla vastuussa siitä, miltä levyn lopputulos kuulostaa mutta onko sitten niin, että joskus tuottaja tekee ratkaisun osallistumisesta taloudellisten seikkojen painaessa enemmän kuin taiteellisten kunnianhimojen. Onhan tietysti niinkin, että kuka tahansa voi halutessaan levyn tehdä ja julkaista, ja toki toimia omana tuottajanaan. Toisilla se onnistuu.
Monen vuoden ajan on puhuttu musiikkiteollisuuden kriisistä. Äänilevyjen myynnin edistämiseksi on järjestetty nyt muutaman kerran Levyale. Sen onnistumisesta on käyty keskustelua mm. Discopressin Viikkokirjeessä. Itse olin ainakin tämänkertaisen Levyalen tarjontaan todella pettynyt. Asun paikkakunnalla, jossa levyhankinnat tehdään joko netistä tai päivittäistavaramarkettien levyosastoilta. Ja näillä ruokamarkettien levyosastoilla levyale on tällä kertaa markkinoitu ala-arvoisesti. Toisessa (marketissa) ei mitenkään, ja toisessa on yksi pahviständi, jonka molemmin puolin on tarjolla levyjä, jotka ovat jo kuukausia olleet "alle kympin" laarissa. Toinen puoli ständistä on täytetty hevirock-levyin: löytyy Iron Maidenia, Dioa, Led Zeppelinia, Def Leppardia, Judas Priestia jne. Jopa innostaa. Levyalen ajankohtakin voisi olla joku toinen, kuin tämä vuoden alun yleinen alemylläkkä. Ainakin jos sille haluttaisiin huomiota.
Edellä kerrotussa Hesarin jutussa Manfred Eicher mainitsee seuraavaa: "Musiikkiteollisuuden kriisi ei ole vaikuttanut meihin juuri lainkaan, koska emme harrasta teollista tuotantoa. Keskitymme siihen mitä osaamme". "Ja olisinko julkaissut koskaan yhtään levyä, jos olisin tehnyt myyntiennusteita? Tuskin."
En tiedä onko näitä ECM Recordis levyjä myyty missään levyalennusmyynneissä.
Muistuu mieleen muutaman vuoden takainen keskustelutilaisuus, jota pääsin seuraamaan. Tilaisuudessa Poptorin johtaja Erkki Puumalainen esitti puheenvuorossaan näkemyksen, että Matti & Teppo -levyn pitää maksaa kuluttajalle 5 euroa, Luciano Pavarotti -levy voi puolestaan maksaa monta kymmentä euroa. Ja miksi: siksi, että ne, jotka ostavat Pavarottin levyn pystyvät siitä maksamaan monta kymppiä ja ostavat sen silti. Puheenvuoro jäi mieleen sen vuoksi, etten ymmärtänyt Puumalaisen logiikkaa asiassa. Miksi pitäisi yleistää niin, että klassista musiikkia kuuntelevat hyvin toimeentulevat, kotimaista iskelmää matalapalkkaiset? Ja vedänpä tässä mutkan suoraksi, näkisikö Puumalainen myös jazzin sellaisena, että levyt voisivat maksaa kymmeniä euroja? Mikä tietysti, yhtä suoralla päätelmällä tekisi tuottamisesta kannattavaa, mutta en usko lukemani Eicherin haastattelun perusteella, että hän olisi kuitenkin niin viileän laskelmoiva. Sen sijaa haluaisin herättää ajatuksen, että kotimaisia levyjä, olipa tyylilaji tai esityskieli mikä tahansa tuotettaisiin samalla asenteella kuin Eicherilla on. Vaikka sen asenteen myötä levyjä ilmestyisikin sitten vähemmän. Määrä ei tässäkään korvaa laatua. Musiikkia tehtäessä ei voi ajatella samoin kuin lätkäjoukkue - kun tarpeeksi laukoo, menee joskus maaliin. Lätkänpeluussa tulos tehdään 60 minuutissa. Levyn tekemiseen käytetään hieman enemmän aikaa, luojan kiitos ja toivon mukaan. Vaikka studioaika maksaa, voi biisejä tehdä muualla ja hioa niitä keikoilla toimiviksi. Mielipiteitä biiseistä voi myös kysyä, jopa joltain perheen ulkopuoliselta jos epäilee mielipiteiden "aitoutta". Onhan näitä legendaarisia juttuja olemassa, miten hitiksi muovautunut laulu on tehty vartissa. Kaikista vartin biiseistä ei kuitenkaan tule hittejä pelastamaan levynmyyntiä.
Olipa tyylijali mikä tahansa voi sen tuottamista ajatella kuin Eicher: hän halusi tuottaa jazzia kuin parasta klassista: parhaimmilla muusikoilla, parhaimmissa studioissa ja parhaimmilla soundeilla sekä luoda samalla tunnistettavan visuaalisen tyylin.
Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei se tuottamisesta tee sen helpompaa. Olettaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti