ALBUMIT:
Ilpo Kaikkonen - Vol 1: Kokonaisuudessaan tämä esikoislevy menee plussan-puolelle. Ei tässä ehkä suurta historiaa kirjoiteta, mutta kyllä tätä suositella voi automatkojen ratoksi. Ehkä biisit ovat enemmän tarkoitettuja nuoremmille, kuin itse myönnän olevani. Mutta kunhan kevät taas tulee, ja mieli virskistyy lisääntyvässä auringonvalossa, uskon oloni nuorentuvan taas sen verran, että kaivan tämän levyn uudelleen kuunteluun. Toivon todella, että keikkaa riittää. Levynmyynnillä, kun ei oikeasti kukaan artisti elä.
Pekka Mikkola - Pirstaloitu onni: Ensiksi täytyy sanoa, että ainakin kuningas-Pekalla on oma, personaallinen sävy äänessä ja nyt kun vihdoinkin materiaalia on mitä kuunnella, niin hyvinhän se ääni soi. Nimittäin, kesällä kuului "Tango Mariaa" ihan liiaksi radiosta ja alkoi jo tuntua siltä, että uusi kuningas kulutetaan loppuun ennen ensimmäistäkään kunnon biisiä. Levyltä löytyy moni hyviä kappaleita alkaen nimibiisistä "Pirstaloitu onni". "Aamu antaa anteeksi", "Miksi jäisin" ja hieno Tapani Kansan kappale "Tulkaa tytöt takaisin" tekee tästä levystä suositeltavan hankinnan. Edellisvuoden tangofinalistin Heikki Koskelon ja tämän vuoden kuninkaan Pekka Mikkolan turvin jaksaa uskoa siihen, että tasokkaita miesartisteja on tulossa. Toivottavasti Pekallekin riittää keikkaa, jotta levyjä kannattaa tehdä myös jatkossa.
Antti Ahopelto - Tie vapauteen: Tätä ehdin jo odotellakin. Antin ääni on omaan korvaani sopiva ja uskoisin kyllä, että Antin ura ei jää tähän albumiin. Tie vapauteen, Kun paljon antaa, Muistojen polku ja Minä tunnen sinut nousevat esiin, vaikka ei levyn muutkaan kappaleet huonoja ole. Tältä levyltä saa hyvää materiaalia tansseissa soitettavaksi.
Terhi Matikainen - Puhdasta ilmaa: Yllätyin kyllä tällä kertaa positiivisesti, kun kuuntelin uuden pitkäsoiton. Ei sillä, että olisin epäillyt Terhin taitoja. Kokonaisuus oli sen verran tanssittava ja kantava, että
kerää pisteitä! Toivoa sopii, että Terhin ura saa tästä pontta ja tulee suuremmankin yleisön tuntemaksi. Lapin tangosta on uudistettu versio, toki tangoksi tunnistettava. Rakastan, saavuthan soi nätisti, Haaveet jää ja Puhdasta ilmaa ovat levyn parhaimmistoa, samoin kuin Rakkauden miinakenttä.
Köpi Koski & Projekti - Kesän jälkeen: Olen aina antanut pisteitä, jos nähdään vaivaa ilmoittaa tanssilevyllä tansiilajit biisien perässä, joten tälläkin kertaa piste siitä. levy on täynnä lavatansseihin sopivaa materiaalia ja mukaan on jostain löydetty kaksi ennestään julkaisematonta Toivo Kärjen sävellystä, toinen piste ropsahtaa näistä. Kokonaisuus pitää linjansa. Onko sitten 16 kappaletta vähän liikaa. Ehkä makuasia. Pääasia kuitenkin, että soitto soi ja toivottavasti väki tanssii.
SINGLET:
Jari Sillanpää - Liekeissä: Yksi parhaista "Vain elämää" -ohjelman vedoista. Kyllä tämä voisi hyvinkin olla Jarin ohjelmistossa. Alkuperäisestä versiosta tätä on lyhennetty, mikä johtuu ihan siitäkin, että laulettuna rap-teksti kestää kauemmin. Olennainen mukana, hyvä just näin!
Cheek - Tinakenkätyttö: Kaija Koon hitti pääsee uuteen lentoon. Kaijan hittiä pyydetään edelleen usein dj-keikoilla soitettavaksi, saa nähdä miten tälle käy. Hyvä veto tämäkin!
Muse - Follow me: Suomessa juuri konsertoinut ja ensi kesänä palaava Muse soittaa stadion-luokan biisejä. Tämä yksi niistä. Ehkei ihan hittiainesta.
Cheek - Anna mä meen: Cheek omimmillaan ja voin sanoa, että hieman jo artistin uraa seuranneena ennen tätä syksyä, tämä on yksi Cheekin parhaista biiseistä. Hienosti Jonne Aaron vetää myös oman osuutensa.
Antti Ahopelto - Pieninä puroina: Antti Lipponen taikonut kaimalleen ihan kelpoisen biisin. Milloinkahan on lupa odottaa Ahopellon Antin pitkäsoittoa? Vai olenko onnistunut sen missaamaan...
Anssi Känsälä - Takarivin finninaama: Tää kuulostaa ihan koulubändiltä. Sellaiselta joka soittelee liikuntasalin lavalla. Tosin aika tasokkaalta sellaiselta, koska toi Känsälä vetää niin hyvin!
Susanna Heikki - Oot historiaa: Periaatteessa tämäkin toimii, mutta joku tästä silti jää puuttumaan. Olen pitänyt Susanna Heikistä, eikä tämä sitä romuta, mutta toivoisin hänelle löytyvän sellaisen biisin, jolla oikeasti olisi potentiaalia nousta hitiksi.
Apulanta - Yksinkertainen: Tämä on vähän sellainen välisoittobiisi. Ei nouse suurten biisien joukkoon.
Mikael Konttinen - Viimeinen syksy: Viimeksi Syksyn sävel-kisan juontajana kunnostautuneen Mikaelin viimeisin biisijulkaisu olisi aivan varmasti pärjännyt em. kisassa hyvin. Pidän Konttisen äänestä, ja vaikka biisissä sinänsä ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, toimii siinä juuri sen verran kaikki hyvin, että pisteitä ropsahtelee.
Marita Taavitsainen - Pieniä asioita: Ei tästä biisistä ollut tekemään "Andreita", eikä Maritasta tuplavoittajaa Syksyn Sävel-kisassa. Eikä lopulta mikään ihme. Toimii varmasti foksina tanssilavoilla, mutta siinäpä se sitten on.
Kurre - Vieköön myrsky mukanaan: Ihan kaunis on kyllä tämä säveleltään, mutta aikalailla sanoitus pyörii siinä missä perinteiset slovarit pyörii. Ja vielä se modulaatiokin löytyi sinne loppuun. Vähän sellainen 80-luvun euroviisumainen kappale.
Juha Alvari - Liian paljon, liian lujaa: Liian paljon, liian lujaa, mutta liian vähän silti. Kiva kertosäkeistö, eikä sitten muuta.
Raija Koso - Valtameren taa: Raijan suuhun taipuu tango kyllä niin hyvin, ettei paremmasta väliä. Ja kun tango on taivutettu argentiinalaiseen sävyyn, alkaa arvostelijan korvista valua hunajaa. Twelve points goes to... Stadi!
Janne Leino - Suloinen: Suloinen etenee letkeänä bossana ja saa ihan hyvälle mielelle.
Kauko Simonen - Erokirje / Vain sydän sen aavistaa: Ensimmäiseltä tangokuninkaalta uutta materiaalia. Ihan perinteisellä tanssimusiikilla näissä mennään, eikä näistä ihan hitiksi taida olla, mutta mahdetaanko sitä hakeakaan. Simosen ääni soi kyllä edelleen hyvin!
Nousukausi - Näkemiin: Kaunis kappale täytyy sanoa. Esikoisalbumi on tulossa tiedon mukaan ensi vuonna. Tämän myötä jään sitä odottelemaan ja lisään Nousukauden "nähtävä livenä" -listaan.
Nino - Tuntein kosketa: Jos joku kysyisi, että millaista musiikkia on suomalainen tanssimusiikki, niin tämä Ninon esitys kävisi koulukirjaesimerkistä. Tätä se Suomi tanssii. Noussee myös TST -listalle ja voi siellä viihtyä jonkin aikaa. Ei varsinaisesti yllätä millään tavalla.
Helmenkalastajat - Helmenkalastaja: Perusralli, tanssittavaa tavaraa. Ei varsinaisesti huono, jollei nyt kuitenkaan räjäytä dj:n tajuntaa. Soittokelpoinen.
Neljä Ruusua - Nuori ikäisekseen (JS16 Remix): En vuosiin ole innostunut Neljän Ruusun levyistä. Ja jotenkin tämä viimeisin levykin on jäänyt huomiotta. Mutta, tämä JS16:n käsittely on tehnyt juuri niin hyvää, kuin vain voi ja olen innoissani tästä biisistä! Kuulostaa Oikein Hyvälle!
Costello & Jonnaemilia - Pintakiilto: Kuulin biisin ensin ohimennen radiosta ja korvani jäi kiinni tekstin teemaan. Ei surkutella eikä esitetä muuta, vaan todetaan se mikä monissa liitoissa on jäljellä - pelkkä pintakiilto, mutta voimia tai uskallusta ei löydy lähtemiseen. Pisteet tekstistä Eija Hinkkalalle! Mielenkiinnolla odotan Costellon ensimmäistä suomenkielistä sooloalbumia.
Katja Lukin & Ann Christine - Meren rantaan: Mukavaa, että Ann Christinen vanha levytys on viritelty tähän päivään. Katja Lukinille tämä kappale sopii mainiosti ja kun vielä mukana laulaa itse Ann Christine, niin kelpaa soitella!
The Hipsters - Tuntematon pohjantähti: Toimiva instrumentaalibiisi, näitä ei ihan hirvittäviä määriä julkaista, joten rohkeudesta piste! CD:lle on koottu raitoja, joiden kautta avautuu biisien teko ja äänitys, eli eri raitoja, joista kuulee miltä biisi kuullostaa milloin ilman komppikitaraa, bassoa, rumpuja...
Marion - Muukalaisia: Periaatteessa tässä toimii kaikki; teksti, soitto, laulusta kuuluu elämänkokemus. Hienoa, että Marion on täällä taas!
Joonas Erkkilä - Tänä yönä: Ihan kelpo tanssitusbiisi. Menee jalan alle ja nousee melkoisella varmuudella TST-listalla ylöspäin. Hyvältä kuulostaa ja tsemppiä uuden bändin kanssa keikkailuun.
Jani & Jetsetters - Roviolla: J&J on täällä taas ja kuulostaa oikein hyvälle! Tätä kelpaa soittaa.
Sarian - Jään kuviis kulkemaan: Sarianilla on äänessään tunnistettava sävy ja ihan toimiva on tämä biisi. Mutta nyt vähän epäilen, ettei tässä sittenkään ole ihan kaikkea hiottu kohdilleen... jotain jäin vielä kaipaamaan. En osaa sanoa mitä, mutta "jotain".
Superscar - Neon Lights: Sunrise Avenue tästä tulee mieleen ja Superscar onkin keväällä S.A:n lämppärinä kiertueella. Singlen biiseistä nimibiisi kuulostaa jotenkin "takakireältä" mutta Modern word for love on jo rennompi veto. Kolmas Special täydentää bändistä tullutta kuvaa (tämän singlejulkaisun perusteella siis) , että on tässä potentiaalia. Nettisivuilta löytyy melko kiireinen keikkakalenteri ja Keski-Euroopan rundi, että ainakin bändillä on halua luoda menestykselle pohjaa. Tsemppiä!
Probaker & Kalsi - Bullet in the gun (Fire remix): Tämän lajin dance on sellaista, jota minäkin soittaisin jos olisin dance-dj. Biitti on heti alusta saakka tarttuvaa. Singleltä löytyy myös Original Club Mix ja Fire Radio Remix, jonka uskon saavan radiosoittoaikaa melkoisesti.
Darin - Playing with the fire: Hiukan melodisempaa olisin toivonut. Enempi kuulostaa klubi-remixilta, mutta ken tästä tykkää niin hyvinhän tämä tietysti tehty on. Omaan korvaan hieman yksitoikkoinen.
Blogissa kommentoidaan ja arvioidaan uusia kotimaisia iskelmämusiikin julkaisuja. Lisäksi yleistä juttua Levyjuontajan touhuista, iskelmämusiikin ilmiöistä ja milloin mistäkin aiheeseen liittyvästä.
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Tuottamisen riemu ja rikkaus
Sunnuntain Helsingin Sanomissa (20.1.13) oli juttu saksalaisesta tuottaja"velhosta" Manfred Eicherista, joka on tuottanut yli tuhat levyä lähes 45 vuoden aikana. Siis levyllinen joka toinen viikko! Eicherin levymerkki ECM Records on tunnettu eurooppalaisen jazzin ja uuden musiikin julkaisuista. Haastattelussa Eicher sanoo, että "Muistan edelleen kaikkien (levyjen) käänteet, sillä tuottaminen edellyttää keskittymistä ja perustuu myötäelämiseen ja kunnioitukseen. Minä olen aina musiikin palveluksessa". Myönnän tässä kohtaa, etten tunne eurooppalaista jazzia siinä määrin, että voisin sanoa onko esim. viime vuonna ECM:n toimesta julkaistujen 58 levyn joukossa sellaisia "täytelevyjä", joita tuntuu löytyvän tuntemaltani kotimaisen iskelmän saralta. Voiko 58 levyä vuodessa olla sellainen määrä, että laatu olisi huippuunsa vedettyä viimeiseen raitaan saakka? Niin, ja kuka määrittää missä menee huipun ja keskiverron raja?
Tuo asenne, että on musiikin palveluksessa ja edelleen muistaa kaikkien tuottamiensa levyjen käänteet on kuitenkin huippuammattilaisen asenne, ja kunnioitan sitä. Toivon samalla, että meillä Suomessa on samanlaisia tuottajia.
Olen usein uusia levyjä kuunnellessani joutunut miettimään tuottajan asemaa. Eihän tuottaja voi yksin olla vastuussa siitä, miltä levyn lopputulos kuulostaa mutta onko sitten niin, että joskus tuottaja tekee ratkaisun osallistumisesta taloudellisten seikkojen painaessa enemmän kuin taiteellisten kunnianhimojen. Onhan tietysti niinkin, että kuka tahansa voi halutessaan levyn tehdä ja julkaista, ja toki toimia omana tuottajanaan. Toisilla se onnistuu.
Monen vuoden ajan on puhuttu musiikkiteollisuuden kriisistä. Äänilevyjen myynnin edistämiseksi on järjestetty nyt muutaman kerran Levyale. Sen onnistumisesta on käyty keskustelua mm. Discopressin Viikkokirjeessä. Itse olin ainakin tämänkertaisen Levyalen tarjontaan todella pettynyt. Asun paikkakunnalla, jossa levyhankinnat tehdään joko netistä tai päivittäistavaramarkettien levyosastoilta. Ja näillä ruokamarkettien levyosastoilla levyale on tällä kertaa markkinoitu ala-arvoisesti. Toisessa (marketissa) ei mitenkään, ja toisessa on yksi pahviständi, jonka molemmin puolin on tarjolla levyjä, jotka ovat jo kuukausia olleet "alle kympin" laarissa. Toinen puoli ständistä on täytetty hevirock-levyin: löytyy Iron Maidenia, Dioa, Led Zeppelinia, Def Leppardia, Judas Priestia jne. Jopa innostaa. Levyalen ajankohtakin voisi olla joku toinen, kuin tämä vuoden alun yleinen alemylläkkä. Ainakin jos sille haluttaisiin huomiota.
Edellä kerrotussa Hesarin jutussa Manfred Eicher mainitsee seuraavaa: "Musiikkiteollisuuden kriisi ei ole vaikuttanut meihin juuri lainkaan, koska emme harrasta teollista tuotantoa. Keskitymme siihen mitä osaamme". "Ja olisinko julkaissut koskaan yhtään levyä, jos olisin tehnyt myyntiennusteita? Tuskin."
En tiedä onko näitä ECM Recordis levyjä myyty missään levyalennusmyynneissä.
Muistuu mieleen muutaman vuoden takainen keskustelutilaisuus, jota pääsin seuraamaan. Tilaisuudessa Poptorin johtaja Erkki Puumalainen esitti puheenvuorossaan näkemyksen, että Matti & Teppo -levyn pitää maksaa kuluttajalle 5 euroa, Luciano Pavarotti -levy voi puolestaan maksaa monta kymmentä euroa. Ja miksi: siksi, että ne, jotka ostavat Pavarottin levyn pystyvät siitä maksamaan monta kymppiä ja ostavat sen silti. Puheenvuoro jäi mieleen sen vuoksi, etten ymmärtänyt Puumalaisen logiikkaa asiassa. Miksi pitäisi yleistää niin, että klassista musiikkia kuuntelevat hyvin toimeentulevat, kotimaista iskelmää matalapalkkaiset? Ja vedänpä tässä mutkan suoraksi, näkisikö Puumalainen myös jazzin sellaisena, että levyt voisivat maksaa kymmeniä euroja? Mikä tietysti, yhtä suoralla päätelmällä tekisi tuottamisesta kannattavaa, mutta en usko lukemani Eicherin haastattelun perusteella, että hän olisi kuitenkin niin viileän laskelmoiva. Sen sijaa haluaisin herättää ajatuksen, että kotimaisia levyjä, olipa tyylilaji tai esityskieli mikä tahansa tuotettaisiin samalla asenteella kuin Eicherilla on. Vaikka sen asenteen myötä levyjä ilmestyisikin sitten vähemmän. Määrä ei tässäkään korvaa laatua. Musiikkia tehtäessä ei voi ajatella samoin kuin lätkäjoukkue - kun tarpeeksi laukoo, menee joskus maaliin. Lätkänpeluussa tulos tehdään 60 minuutissa. Levyn tekemiseen käytetään hieman enemmän aikaa, luojan kiitos ja toivon mukaan. Vaikka studioaika maksaa, voi biisejä tehdä muualla ja hioa niitä keikoilla toimiviksi. Mielipiteitä biiseistä voi myös kysyä, jopa joltain perheen ulkopuoliselta jos epäilee mielipiteiden "aitoutta". Onhan näitä legendaarisia juttuja olemassa, miten hitiksi muovautunut laulu on tehty vartissa. Kaikista vartin biiseistä ei kuitenkaan tule hittejä pelastamaan levynmyyntiä.
Olipa tyylijali mikä tahansa voi sen tuottamista ajatella kuin Eicher: hän halusi tuottaa jazzia kuin parasta klassista: parhaimmilla muusikoilla, parhaimmissa studioissa ja parhaimmilla soundeilla sekä luoda samalla tunnistettavan visuaalisen tyylin.
Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei se tuottamisesta tee sen helpompaa. Olettaisin.
Tuo asenne, että on musiikin palveluksessa ja edelleen muistaa kaikkien tuottamiensa levyjen käänteet on kuitenkin huippuammattilaisen asenne, ja kunnioitan sitä. Toivon samalla, että meillä Suomessa on samanlaisia tuottajia.
Olen usein uusia levyjä kuunnellessani joutunut miettimään tuottajan asemaa. Eihän tuottaja voi yksin olla vastuussa siitä, miltä levyn lopputulos kuulostaa mutta onko sitten niin, että joskus tuottaja tekee ratkaisun osallistumisesta taloudellisten seikkojen painaessa enemmän kuin taiteellisten kunnianhimojen. Onhan tietysti niinkin, että kuka tahansa voi halutessaan levyn tehdä ja julkaista, ja toki toimia omana tuottajanaan. Toisilla se onnistuu.
Monen vuoden ajan on puhuttu musiikkiteollisuuden kriisistä. Äänilevyjen myynnin edistämiseksi on järjestetty nyt muutaman kerran Levyale. Sen onnistumisesta on käyty keskustelua mm. Discopressin Viikkokirjeessä. Itse olin ainakin tämänkertaisen Levyalen tarjontaan todella pettynyt. Asun paikkakunnalla, jossa levyhankinnat tehdään joko netistä tai päivittäistavaramarkettien levyosastoilta. Ja näillä ruokamarkettien levyosastoilla levyale on tällä kertaa markkinoitu ala-arvoisesti. Toisessa (marketissa) ei mitenkään, ja toisessa on yksi pahviständi, jonka molemmin puolin on tarjolla levyjä, jotka ovat jo kuukausia olleet "alle kympin" laarissa. Toinen puoli ständistä on täytetty hevirock-levyin: löytyy Iron Maidenia, Dioa, Led Zeppelinia, Def Leppardia, Judas Priestia jne. Jopa innostaa. Levyalen ajankohtakin voisi olla joku toinen, kuin tämä vuoden alun yleinen alemylläkkä. Ainakin jos sille haluttaisiin huomiota.
Edellä kerrotussa Hesarin jutussa Manfred Eicher mainitsee seuraavaa: "Musiikkiteollisuuden kriisi ei ole vaikuttanut meihin juuri lainkaan, koska emme harrasta teollista tuotantoa. Keskitymme siihen mitä osaamme". "Ja olisinko julkaissut koskaan yhtään levyä, jos olisin tehnyt myyntiennusteita? Tuskin."
En tiedä onko näitä ECM Recordis levyjä myyty missään levyalennusmyynneissä.
Muistuu mieleen muutaman vuoden takainen keskustelutilaisuus, jota pääsin seuraamaan. Tilaisuudessa Poptorin johtaja Erkki Puumalainen esitti puheenvuorossaan näkemyksen, että Matti & Teppo -levyn pitää maksaa kuluttajalle 5 euroa, Luciano Pavarotti -levy voi puolestaan maksaa monta kymmentä euroa. Ja miksi: siksi, että ne, jotka ostavat Pavarottin levyn pystyvät siitä maksamaan monta kymppiä ja ostavat sen silti. Puheenvuoro jäi mieleen sen vuoksi, etten ymmärtänyt Puumalaisen logiikkaa asiassa. Miksi pitäisi yleistää niin, että klassista musiikkia kuuntelevat hyvin toimeentulevat, kotimaista iskelmää matalapalkkaiset? Ja vedänpä tässä mutkan suoraksi, näkisikö Puumalainen myös jazzin sellaisena, että levyt voisivat maksaa kymmeniä euroja? Mikä tietysti, yhtä suoralla päätelmällä tekisi tuottamisesta kannattavaa, mutta en usko lukemani Eicherin haastattelun perusteella, että hän olisi kuitenkin niin viileän laskelmoiva. Sen sijaa haluaisin herättää ajatuksen, että kotimaisia levyjä, olipa tyylilaji tai esityskieli mikä tahansa tuotettaisiin samalla asenteella kuin Eicherilla on. Vaikka sen asenteen myötä levyjä ilmestyisikin sitten vähemmän. Määrä ei tässäkään korvaa laatua. Musiikkia tehtäessä ei voi ajatella samoin kuin lätkäjoukkue - kun tarpeeksi laukoo, menee joskus maaliin. Lätkänpeluussa tulos tehdään 60 minuutissa. Levyn tekemiseen käytetään hieman enemmän aikaa, luojan kiitos ja toivon mukaan. Vaikka studioaika maksaa, voi biisejä tehdä muualla ja hioa niitä keikoilla toimiviksi. Mielipiteitä biiseistä voi myös kysyä, jopa joltain perheen ulkopuoliselta jos epäilee mielipiteiden "aitoutta". Onhan näitä legendaarisia juttuja olemassa, miten hitiksi muovautunut laulu on tehty vartissa. Kaikista vartin biiseistä ei kuitenkaan tule hittejä pelastamaan levynmyyntiä.
Olipa tyylijali mikä tahansa voi sen tuottamista ajatella kuin Eicher: hän halusi tuottaa jazzia kuin parasta klassista: parhaimmilla muusikoilla, parhaimmissa studioissa ja parhaimmilla soundeilla sekä luoda samalla tunnistettavan visuaalisen tyylin.
Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei se tuottamisesta tee sen helpompaa. Olettaisin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)