Voi P*ska!

Tämä oheinen pakina on julkaistu Hitit! -lehden toukokuun ('13) numerossa.

**
Kerrankin pakinan aihe lyötiin eteen oikein hopeatarjottimella. Jo lukiessani Helsingin Sanomien kuukausiliitteen sisällysluetteloa, tiesin aiheeni sisäsivuilla odottavan.
Lyhykäisyydessään, jos on joku joka ei ole kuulluut tai lukenut "myrskystä vesilasissa" - Anna Erikson totesi iskelmäteollisuuden olevan paskaa! Moni siitä närkästyi, moni ei.
Tottahan Anna Eriksson puhuu. Tuskin hänen kannattaa valehdella sanoessaan, että iskelmäkenttä on Suomessa paskamainen. Se on totta hänelle, ja se on totta monelle muullekin artistille. Väitän silti, että on niitäkin artisteja, joille Annan totuus suomalaisesta iskelmäkentästä näyttäytyy toisenlaisena, vähemmän paskamaisena. Aina, kun taiteesta, lajista riippumatta aletaan puhumaan teollisuutena, tulee siihen väkisin niitä osia mukaan, jotka tarkoittavat väkisin väännettyä, jämäpaloista koottua ja sen osana tulee yleisön aliarviointia. Teollistuminen tuo mukaan sen, että vain osalle riittää parempia palasia ja jollekin osalle jää jämät.
Anna puhuu haastattelussa siitä, miten artistit "mainostavat" olevansa nöyriä. Tämä on se asia, mikä itselläni aina pistää korvaan, ja pahasti! Lainaan Jaakko Heinimäen hulvatonta kirjaa "Seitsemän syntiä". Jaako kirjoittaa: "Ylpeyden vastakohta on nöyryys, ja se onkin vaikea laji. Se on niin vaikeaa, että sitä ei voi ensinkään harjoittaa, sillä jokainen, joka tulee tietoiseksi omasta nöyryydestään, tulee siitä väistämättä ylpeäksi. Siksi aidosti nöyrä voi olla vain sellainen, joka ei itse tiedä olevansa nöyrä. Harjoiteltu nöyryys on ylpeyttä. Sama juttu kuin aitouden kanssa. Mitä aidompi yrittää olla, sitä falskimmaksi tulee."
Kyllähän meillä nöyriä kansanpalvelijoita on. Niin nöyriä, että ihan kieloasennossa pitää niskaansa roikottaa.
Viihdetaiteilijoita pidetään kansan palvelijoina, ja palvelijan osa on melko usein heikko. Palvelijan isäntäväki voi erottaa (=pudottaa) palvelijan ja ottaa (=nostaa) uuden tilalle. Samasta asiasta Eriksson mainitsee, että esiintyjällä pitää mennä huonommin kuin yleisöllä. Itse tulkitsen tähän liittyvän myös sen, että yleisöllä on "valtaa pitää artisti hyväksymisen/hylkäämisen liekanarussa". Nämä tämän ajan viihdeohjelmiksi nimetyt tv-kisailut edesauttavat tätä ajatusta. Annetaan kansalle valta Pudottaa. Ohjelmissa muistetaan oikein mainita, että "Sinulla on viimekädessä lopullinen valta", niin että sanoipa tuomarit mitä tahansa, niin kansa päättää kuka saa lähteä, kuka jatkaa. Facebookissa nostetaan peukkua, kun tykätään ja tv-ohjelmissa äänestämällä käännetään peukku alas. Suoralla loikalla ajassa taaksepäin tästä päästään Rooman "ikuiseen" valtakuntaan, jossa gladiaattorin henkiinjääminen oli peukalon liikkeestä kiinni - Rooman keisarin kääntäessä peukalon alaspäin, lähti kansanviihdyttäjän, gladiaattorin henki. "Peukuttamalla, likettämällä" nostamalla siis peukalon ylöspäin, säästyi hengissä seuraavaan taisteluun saakka.
Hesarin jutusta jäi itselleni se kuva, mikä myöhemmissä lehtijutuissa osoittautui vääräksi ja sai lukemaan alkuperäisen haastattelun uudestaan. Oletin siis, että ne Annan isot hitit ovat esittäjästään (myös) paskamaisia biisejä. Näinhän jutussa EI sanottu, mutta juttu oli kirjoitettu niin, että jotenkin se olisi rivien välistä luettavissa, että "nyt se Anna haluaa tehdä totaalisen pesäeron entiseen". Ajattelin jo tulevaa syksyn konserttikiertuetta, että miten se jää vähän laihaksi jos vain "Mana" ja "Garden of Love" -levyjen biisit soivat. No, Teosto-palkinnon yhteydessä tehtyjä juttuja lukiessani ymmärsin, ettei tästä todellakaan ole kyse - edelleen laulaja arvostaa näitä vanhoja biisejä. Olisihan se saman oksan sahaamista alta, jolla parhaillaan istuu. Nimittäin ilman noita hittejä ("Kaikista kasvoista" ja "Kun katsoin sinuun") nykyinen oman tien kulkeminen olisi piirun haastavampaa. Tarkoitan tällä sitä, että nykyinen omien biisien (vaikkakin hyviä biisejä ovatkin ja Mana oli ehdottamasti yksi viime vuoden parhaista levyistä) menestyminen ilman suuria Paskavuosia olisi vaikeampaa. Uskon vahvasti, että aiemmat biisit ja kiertäminen ovat luoneet sen pohjan, jolla nyt voi tehdä niinkuin oma sydän ja sielu sanoo ja soi.
Se hyvä tässä on, että kun Anna Erikssonista on tuntunut siltä, ettei kiertäminen ja muottiin pusertuminen ole häntä varten, hän on löytänyt itsestään sen rohkeuden ja pyristellyt pois. Oli työ mikä tahansa, on ihan varmasti kaikilla ne paskamaiset hetkensä ja päivänsä, joiden läpi kulkee paremman toivossa, tai ainakin palkkapäivän toivossa. Mutta jos niitä päiviä alkaa olla jatkuvasti, pitää löytää se sama annamainen rohkeus lähteä. Se ei ihan helppoa ole heittäytyä jo rutiiniksi käyneestä syrjään. Mikä sitten pitää monet artistit kiertämässä, jos tuntee olonsa yhtä tukahtuneeksi kuin Anna Eriksson on tuntenut? Kun monilla tanssipaikoilla artistia ei kauheasti arvosteta, eikä artistin bändiä aina senkään vertaa, niin riittääkö yleisön, sen isäntäväen hyväksyntä 3 x 45 min. illassa palvelijalle, että hän kestää vessattoman takahuoneen ja itse kahviostaan ostamansa sämpylä-kahvin voimin taas seuraavaan paikkaan? Entä sitten, kun vuosien kiertämisen jälkeen huomaa, ettei nykysin vähenevät tanssipaikat enää tarjoa työtä kuin osa-aikaisesti - mistä palvelija etsii leipänsä päälle voita ja makkaraa? Se on kyllä paskamainen tilanne.

Ultsi, levyjuontaja