Singleuutuuksia alkuvuodesta 2014... ja saattaa mukana olla joku vuodenvaihteen toispuoleinenkin biisi!

Jenni Vartiainen – Suru on kunniavieras:  Biisi kasvaa ja komistuu loppua kohden. Taattua JV-laatua ja taattua Mariskan kynäilyä – toimii!

Mikko Pohjola – Sängyn reunalla: Olen Mikon biiseistä pitänyt tähänkin mennessä ja nyt toivottavasti
UMK:n myötä avautuu mahdollisuus nousta esiin kunnolla. Hieno biisi, todella!

Sani – Versoava juuri:  Onpa hienoa kuulla uutta materiaalia Sanilta! Pikkusen tässä häiritsee tekstin toisto, mutta kyllä tätä on helppo veikata radiosoittossa menestyväksi. Jep!

Markku Aro – Se meidän kesä: Näillä pakkasilla on toivoaherättävää kuulla kesäinen kappale. Tää toimii oikein mukavasti ja tanssijalan allekin istuu.

Janne Tulkki – Risaiset tossut ja särkynyt sydän: Notta lährettihin tykittämähän! Tämäkin nousee TST –listalle ihan taatusti ja viihtyy siellä, veikkaan ma.

Tuomas Kauhanen – Pummilla Tallinnaan: Tää tarttuu kropaan kuin täi tervaan, ja saa arvostelijan hytkymään tahdissa. Jees!

Jarkko Honkanen – Jäit vierellein: Nätistihän tämä alkaa ja tyyli säilyy loppuun saakka. Kaunista kuultavaa ja Jarkon ääni soi hienosti. Hyvä!

Raija Koso – Pyöritä tähtiin: Onpas muhevaa chachata! Reijo Määtän sävellys ja Vexi Salmen sanat, sekä Raijan takuuvarma tulkinta tempaisee varmasti tanssikansan penkistä parketille.

Katri Helena – Enemmän: Biisin takana komeilevat sellaiset herrat kuin Tommi Kalenius, Kari Haapala ja Pekka Eronen ja kappale kuulostaa ihan Katrilta. Harmi vaan, että Katrilla on niin pitkän loistelias ura takana, että mitään uutta tässä ei kyllä ole. Siis, että pitkä ura vaatisi enemmän ponnisteluja tuoreempaan soundimaailmaan. Ajateltuna irti menneestä kappale on helpon letkeä ja aiheuttaa kuulijassa tarttuvaa tahdin mukaista notkuntaa. Ja tekstissä piilee tämän kappaleen voima.

Arvi Leskinen – Elämänsä näköinen mies: Arvi julkaisee suhteellisen ahkerasti materiaalia ja tämäkin on perusmateriaalia tansseihin.

Katja Lukin –  Löysin viimein paikan kaivatun: Oikein hulmahti päässä mukavasti, kun tajusin, että vanha Armi & Danny –hittihän se on tämä Katjan uusin. Toimii kyllä!

Susanna Heikki – Jos rakkaus sattuu: Onpa kaunis valssi tämä. Ei näitä uusia valsseja liikaa ole tanssiväelle tarjolla. Mukava kuulla Susannaltakin uutta materiaalia.

Emilia Ekström – Riko minut ehjäksi: Ensiksi huomio kiinnittyy Emilian ääneen. Se on nimittäin kaunis ja sointuva. Hyvä on kappale kyllä. Jäin vaan tuota miettimään, että miten rikotaan mitään ehjäksi. Tulee mieleen 90-luvun arkkiveisu Unbreak my heart, että kun tehdään jotain ja lopputulos on päinvastainen. Jään siis miettimään. Silti, biisi on hyvä!

Sarian – Joen rantaan takaisin: Mukavasti tanssittava kappale Sarianilta. Jos olisin itse tuottajana tässä, olisin pyytänyt vielä yhtä vetoa ja sanonut, että otapa vielä vähän pehmeämmin. Sarianilla on rockääni, eikä laulussa ole mitään vikaa, mutta ripaus pehmeyttä tähän olisi kirsikka kakun päälle. Siitäkin huolimatta, hyvä veto! Esa Elorannan tekemä biisi istuu Sarianin tyylin hienosti.

Tinneri – Se on ihan sama / Eläintarina: Ensikuulemalta en päässyt tähän kiinni ollenkaan, joten pakko oli kuunnella ajatuksen kanssa uudestaan. Se on ihan sama –biisin sanoma on niin muutamasta sanasta kiinni, ja kun toistoa on runsaasti, niin tuppasi hukkumaan. Eläintarinaan on saatu enemmän tempoa ja menoa. Vaikkei Tinneri edusta omaa musiikkimakua, niin silti vaan sanon, että ei huono, todellakaan.

Petri Nygård feat. Toni Wirtanen – Tää on niin tätä: Joo, olen ajatellut, että osaako Petri riimitellä muusta kuin naisista, viinasta ja hauskapidosta ja nyt kun tarjolla olisi sitten sitä muuta, niin ei tämä oikein hyvälle tunnu näinkään. Sori, mut miul on oikeus miun ommii tunteisii.

Jannike – I don’t believe in fairy tales: Jannike on mulle ihan uusi tuttavuus. Nätti ja soiva ääni. Biisi on ihan näppärä, mutta sellainen koukku siitä jäisi vähän niin kuin uupumaan. Ei muuta kuin tsemppiä jatkoon!
Itseasiassa sinkun kakkosbiisinä on akustinen versio ja on ihan makuasia toimiiko se paremmin… Jos loppuun olisi saanut enemmän jousisoittimia, niin avot.

Cheek – Kuka muu muka: Jätkällä pitää pokka ja tyyli, ja jos ”räppäämäl vaa naisist, autoist, rahasta” pystyy lahjoittamaan 100 tonnia lastensairaalaa varteen, niin siitä voi ottaa mallia. Albumin nimikkobiisi on taattua Cheek-laatua.

JVG – Voitolla yöhön: JVG on täällä jälleen, ja kuin kuulostaisi olevan biitti aiempaa tiukempaa. Tästä lähtee uusi nousu. Kuulenko mukana olevan Märkä-Simon?

Mitra Kaislaranta – Äkkisyvää: Idols-voittajan ensisingle näki valon nopealla aikataululla – liekö pelkona, että ehtii unohtua? Äkkisyvää kuultiin finaalissa ja ainakin siinä se oli ihan toimiva veto.
Ja toimii näin singlenäkin. Ainut haaste ja ehkä suurin Mitralla on päästä läpi vahvan naisartistirintaman, mikä meillä on tällä hetkellä. Toki silloin, kun tarjontaa on runsaasti, nostaa se yleensä laatua. Joten paikkansa huipulla lunastavan on oltava todella hyvä – ja siellä nyt oleva ei voi tuudittautua vanhaan maineeseen eilisen hittien turvin.

Jenni Jaakkola – Minä ja siipeni mun: Komppi nakuttaa tehokasti ja Jenni laulaa kyllä hyvin. Jenni kuulostaa sellaiselta turvalliselta teini-idolilta. Tarkoitan sitä, ettei tarvitse ajoittaa yskänpuuskaa kohtaan, mikä ei ehkä nuoremmille korville sovi.

Pete Parkkonen – Mitä minä sanoin: Parkkosen Peten pläjäys patarummut paukkuen pakottaa pohtimaan paluun potentiaalisuutta. Pakotonta potkua piisaa. Pötkiikö pitkälle? Peukkua pidän Petelle.

Spandex – Syyllinen: En tiedä olenko missannut Spandexin aiemmin, mutta mulle tämä on ihan ”nevahööd”. Vähän ovat laulut jääneet muun tavaran jalkoihin, mutta mikä jottei muuten toimisi ihan hyvin. Suomidancea!

Lily Allen – Hard out here: Joku taustatilutus tässä saa aina katsahtamaan kännykkään, että soiko se. No ei soi, mutta tämä biisi tulee kyllä soimaan usein. Veikkaan menestystä!

Vuoden parasta aikaa?

Alla oleva pakina on julkaistu Hitit! -lehden helmikuun numerossa. Pikkusivuhuomautuksena mainittakoon, että lähes samasta aiheesta kirjoitti Ilta-Sanomien Mika Seppänen 26.1.14. (http://www.iltasanomat.fi/musiikki/art-1288646419638.html)
***
Itse olisin mieluummin näillä pakkaslukemilla (aamulla -16) jossain missä aurinko paistaisi korkealta ja jäätä näkisi vain juomalasissa. Ainut, mikä tästä ajanjaksosta tekee mielenkiintoisen on, että viime vuoden parhaita valitaan ja palkitaan. Ja toisekseen, ensi kesän festivaalit alkavat ilmoitella esiintyjiään, joten saa suunnitella mihin aikoo mennä milloinkin. Heinäkuu tullee taas kärsimään kasautumisteorian oireista – neljä viikonloppua, kun ei yksinkertaisesti tahdo riittää mihinkään. Eikö voitaisi vaikka lokakuu käyttöön ja siirtää se ajan (ei säiden) puolesta jotenkin heinäkuun jatkoksi ja saataisiin tuplamäärä viikkoja ja viikonloppuja?
Mutta ne viime vuoden parhaimmat levyt ja esiintyjät. Joillakin instansseilla on tapana myös nimetä vuoden pettymykset, mokat ja epäonnistumiset. Miksi, kysyn minä. Meinaavatko ne, ettei muuten epäonnistumisia huomata? Ettei riitä se, että julkaisu ei myynyt, kappaleet eivät soineet radiossa ja keikalla oli vain talonmies ja sen puolikuuro koira. ”Että tämmöinenkin artisti meillä oli huipulla muutama vuosi sitten, muistatteko, mutta nyt ei enää menesty, mutta tuossa sulle Vuoden pettymys –titteli ja nimi lehteen, hahaa!”
Osa palkinnot jakavista tahoista perustaa tuloksen yleisöääniin, osa pelkkiin myyntilukuihin ja osan takana on ammattilaisraadin valinnat. Mikä näistä sitten on se Oikeasti Parhaan mittari. Ammattilaiset katsovat ehkä laajemmalla perspektiivillä alaa ja palkittavan uraa, mutta yleisöhän se on se taho jolle musiikkia tehdään ja esitetään. Niin ja myyntiluvut ovat sitten todiste siitä, että kävikö kauppa äänitteen kanssa.
Kuka mitäkin sitten arvostaa, voittaminen on aina varmasti mukavaa.
Laskin tuossa huvikseni, että viime vuoden aikana arvioitavaksi tuli noin 350 singleä ja pitkäsoittoja nelisenkymmentä. Edelliseen vuoteen pudotus pitkäsoitoissa oli n. 15%. Silti tuo määrä pitkäsoittoja on vain osa vuosittain Suomessa julkaistavista. Eri gaaloissa näyttää kuitenkin pyörivän melko lailla ne samat palkittavat. Materiaalin, mistä palkittavat valitaan, ei ainakaan luulisi loppuvan kesken. Jos siis ajatellaan niinkin vanhanaikaisesti, että iskelmäpalkinnoista kisaisivat iskelmälaulajat ja – levyt, pop- ja rock-palkinnoista näiden edustajat. Pyydän tässä kohtaa anteeksi seuraavaa: Cheek ja Haloo Helsinki ei millään mahdu minun päässäni iskelmäkategoriaan! Kumpaakin pidän tämän maan parhaimmistona alallaan, mutta mutta… Totta on, että niin sanottu ”Iskelmäkansanosa(kin)” tykkää em. artisteista ja ihan varmasti äänestää heitä paikan tullen. Tai no, eikös joku ne ehdokkaat ole valinnut etukäteen mistä saa äänestää? Ja vaikka mukana on kohta Oma ehdokas listan ulkopuolelta, niin onko koskaan noussut sitä kautta ketään palkinnonsaajaksi?
Kun valitellaan kärjen (= palkittavien, enkä) kapeutta, voisiko se johtua siitä, että Suomessa nostetaan kerralla vain niin harva esiin: tuupataan ne jokaisesta foorumista esille ja palkitaan monissa gaaloissa. Tarjontaa on kyllä ja tarjonnan laatukin paranee, kun ei esille nosteta vain harvoja. Onko se sitten kaikki rahasta kiinni: yleisö ei osta, eikä käy keikoilla. Tietääkö yleisö muuta vaihtoehtoa, kuin ne harvat joka paikassa esilläolevat? Tulee se kulumisefekti ja kyllästyminen, ja sitten uutta putkeen.
Vilkaisin uteliaisuuttani Amerikan kantrimusiikin palkittuja ja ehdokkaita viime kerralta. Eipä siellä näy Flo Ridaa tai No Doubtia ehdokkaiden joukossa. Mitä tästä voisi päätellä.
Taitavat olla vähän ahdasmielisiä ja kategorioihinsa kangistuneita.
Kuten minäkin.
Ultsi, levyjuontaja

Jari Sillanpää – Liekeissä 13.12.2013, Rauman jäähalli

Ennen varsinaista konsertin alkua lavalla yleisöä lämmitteli Neljänsuora. Bändi suoriutui tehtävästään mainiosti. Antti Ketonen flirttaili avoimen rohkeasti yleisön kanssa ja sai varmasti tukun uusia faneja bändille. Juuri sopivasti samantyylinen on Antti Ketonen esiintyessään, kuin illan päätähti Sillanpääkin – hullutteleva ja ottaa reilusti kontaktia yleisöön. Tosin, Ketosesta huokui vielä joko aavistus jännitystä tai sitten niin sanotusti piti ”jalan kytkimellä” ettei ihan kaikkea uskaltanut heittää peliin. Meno tosin parani kolmivarttisen aikana lentoon. Neljänsuoran tie on auki kohti pysyvää tähteyttä, jos vaan niin tahtovat.

Jari Sillanpää aloitti oman osuutensa tietysti konsertin nimikkobiisillä, Liekeissä ja totisesti potkaisi vauhtiin koko kaksituhatpäisen yleisön. Heikki Elon kapellimestaroima 10-henkinen orkesteri toimi sveitsiläinen käkikellon tarkkuudella ja ylsi illan mittaan tunnelmasta toiseen niin helponkuuloisesti, ettei yleisössä tarvinnut muuta kuin nauttia.
Jarin laulu on joskus kärsinyt köhästä ja se on aiheuttanut (?) rekisterin kapenemista jonkin verran, mutta nyt ääni kuulosti entistä paremmalta. Tarvittavaa herkkyyttä löytyi Abban When all is said and done – biisiin, ja melodia-akrobatiaa Queenin Bohemian rhapsodyyn! Sanonpahan vaan, ettei tästä maasta helpolla löydy toista artistia, joka tuon klassikkobiisin vetää konsertin loppupuolella yhtä vaivattomankuuloisesti.  Edellä mainittuihin, illan parhaimpiin esityksiin voi vielä lukea kappaleet Jack, Windmills of your mind, Come what may, Valkeaa unelmaa ja Takes 2 to tango, josta oli uudelleensovituksella saatu kunnon rockveto. Myös Donna Summerin, Whitney Houstonin ja Michael Jacksonin hiteistä tehty acapellapotpuri oli vertaansa vailla. Orkesterin monipuolisuus pääsi tässä valloilleen.

Kaiken kaikkiaan Jari Sillanpää on kuin olisi löytänyt vielä yhden uuden vaihteen menoonsa – eikä ainakaan voi sanoa, että ikä tai leipiintyminen vaivaisi. Helpolla hän voisi kiertää ja rahastaa maineellaan, loikaten yli aidan matalimmasta kohdasta. Yleisön onneksi hän ei näin tehnyt, vaan latasi nytkin kiertueen toiseksi viimeisellä keikalla kaiken peliin. Ja kyllä yleisökin villintyi – encorena kuultu Satulinna veti noin satakunta naista lavan eteen kuvaamaan ja kättelemään idoliaan. Jarin tähti ei himmene!
Liekeissä – kiertue jatkuu muuten keväällä 2014, joten jos et päässyt nyt sitä katsomaan, niin käy ihmeessä keväällä. On hyvin helppoa suositella tätä. Siinä on monella ”maailmantähdelläkin” tekemistä, että yltää samaan.

ANNA ERIKSSON - Promenadisali, Pori 8.11.2013

"Paljon oli puhetta viime keväänä Anna Erikssonista. Suorapuheiseen tyyliinsä hän kertoi omiin kokemuksiin pohjautuen mielipiteensä ja osa siitä veti herneet nenäänsä. Osa ei vetänyt, vaan oli hiljaa tyytyväinen, että joku rohkaistuu puhumaan ääneen. Itse arvelin luettuani ensin jutun toisaalta Helsingin sanomien jutusta, että noinkohan syyskonsertti kantaa ilman aiempien vuosien hittejä. Sitten luin alkuperäisen haastattelun ja ymmärsin kaiken (luulen niin).
Konsertti oli paljon enemmän kuin osasin odottaa! Hetkeäkään ei tuntunut siltä, että Eriksson vetäisi "iskelmäbiisit" puoliteholla alta pois. Jo alkuun heitetty Kaikista kasvoista tuli niin suurella intensiteetillä, että pelkäsin lopun lässähtävän; eihän kenekään tunne kestä koko konserttia noin vahvana. Vähänpä tiesin - Anna Eriksson tuli, näki ja voitti, ja nostipa samalla riman muille artisteille melko korkealle. Niin vahvana soi ääni alusta loppuun ja tulkinta meni ytimiin saakka.
Konsertti rakentui kahdesta puolikkaasta: ensimmäisellä kuultiin hittejä siltä niin sanotulta iskelmäkaudelta ja toinen puoliaika rakentui levyjen Ihode, Garden of love ja Mana kappaleille. Jos joku vielä epäilee, etteikö Anna arvostaisi uransa alkuosaa niin sanonpa vaan, että Juliet ja Joonatan biisin pianoversio oli niin hieno, ettei sitä vaivaa näkisi ihminen, joka ei omia hittejään arvostaisi. Annan taustabändinä toimi viisihenkinen orkesteri ja mukana oli myö sellonsoittaja, joka teki moneen kappaleeseen pikantin lisän. Kaikenkaikkiaan konsertti oli ehdottomasti yksi parhaimmista mitä ole kotimaisilta artisteilta koskaan nähnyt. Tunnelma kantoi alusta loppuun ja jos jotain artistilla oli vielä annettavaa, niin encorena kuultu Teit minusta sairaan pusersi kaiken irti. Vieressäni istunut kuulija Pohjanmaalta huokaisi konsertin päätyttyä: "Voi Luoja, mikä laulaja!". Kun meillä on Anna Erikssonin kaltaisia konsertoivia taiteilijoita, ei meillä ole mitään hätää."

HURTS - Helsingin jäähalli 2.11.2013

Manchesteriläinen duo Hurts on lyhyen uransa aikana vieraillut Suomessa useaan otteeseen ja ottanut lähes vankkumattomalta vaikuttavan paikan suomalaisten sydämissä. Synkeäsävytteistä syntikkapoppia soittava Hurts esiintyi nyt jo toisen kerran lähes ääriään myöten täynnä olevassa Helsingin jäähallissa, siinä vanhemmassa. Itse olen ollut molemmilla jäähallikeikoilla mukana ja voin vakuuttaa, että bändi on parantunut kaikessa. Tosin tällä kertaa ei ollut kahta tanssijaa mukana, mutta laulusolisti Theo Hutchcraft täytti lavan muutoinkin. Koskentinsoittaja-kitaristi Adam Anderson taiturointi tahtoo jäädä vähemmälle huomiolle, mutta niinhän se on siinä lontoolaisessakin duossa nimeltään Pet Shop Boys, että toinen näkyy ja kuuluu, toinen vain kuuluu. 

Hurts on tähän mennessä julkaissut kaksi pitkäsoittoa ja illan ohjelmisto koostui näiden Happiness ja Exile -albumien kappaleista. Illan alkuun bändi latasi Mercyn, Miraclen, Silver liningin sekä Wonderful lifen ja sai yleisön heti mukaansa. Yllättävintä oli, että suurimmat hitit soitettiin "alta pois". Tosin tällä logiikalla saadaan yleisö heti lämpimäksi. Lämppärinä muuten toimi tällä kertaa  Say Lou Lou (SWE/AU), jota en valitettavasti päässyt kuulemaan.

Hurtin taustalla soitti sinänsä melko näkymätön viisihenkinen taustabändi, mutta piste ehdottomasti sellististä. Lavan ylöspano ei sinänsä ollut kummoinen, mutta valoilla saa ihmeitä aikaan. Vaikutelma ja se miltä lava näytti oli melko pelkistetty - näyttävämpikin olisi voinut olla. Tosiaalta, Hurts ei tarvitse mitään "sirkustemppuja" musiikkinsa höysteeksi.

Kokoonpano kulki biisistä toiseen melko vähäeleisesti, mutta kuten jo mainituksi tuli niin Hutchcraft on oppinut täyttämään lavan. Yksi akustinen biisi kuultiin välissä - Blood, tears and gold, mikä sopii kitara ja laulu -versioksi mainiosti. Suomessa Hurtsilla on ollut jo useamman vuoden ajan suuri fanijoukko ja bändi on usein täällä keikkaillut. Keikalla tuntuikin siltä, että he olivat vähän kuin kotonaan ja tämä toi sellaisen "ekstralisän" tunnelmaan. Keikan lopulla Hutchcraft kaivoi Suomen lipun hartioilleen. En tiedä tehdäänkö temppu joka maassa maan lipulla, mutta kyllä se toimii vaikka sen taitaa moni muukin tehdä. Tällä kertaa se ei tuntunut päälleliimatulta - minä ainakin halusin uskoa, että Suomella on erityinen paikka Theon ja Adamin sydämissä. Eivät kai he turhaan ole toisen albumin sisäkanteen laittaneet suomenkielistä viestiä.

Kestoltaan keikka oli noin puolitoistatuntia. Biiseistä ei kuultu venytettyjä liveversioita, mutta ainakin Exile-levyn biisit toimivat paremmin livenä kuin levyltä.

Miksaajalle sellaisia terveisiä, vaikket taida suomea osatakaan, että kivaahan se basson resonointi on tuntea alaselässä saakka mutta ei joka biisin ajan.

The King's Singers, 27.10.2013, Turun Konserttitalo

Eräänä maailman ylistetyimmistä lauluyhtyeistä brittiläisen The King's Singers:in tiivis aikataulu on pakattu konserteilla, levytyksillä, mediaesiintymisillä ja koulutuksilla ympäri maailman. Monesti Suomessakin esiintynyt yhtye oli tällä kertaa The Great American Songbook -ohjelmiston kanssa matkassa. Edellisenä iltana sekstetti esiintyi Helsingin Musiikkitalossa, ja sunnuntaina 27.10. Turun Konserttitalossa. Tiesin, että odotettavissa oli laadukasta acapellalaulua, mutta laadukkuus nousi nyt potenssiin kymmenen. Se upea yhteinen intonaatio, virheetön äänten yhteissointi sekä yhdenaikainen tekstin lausunta ja ajoitus oli jotain niin huikeaa, ettei ylistyssanat enää riitä. Laulu tuntui tulevan niin helposti jokaisen yhtyeen jäsenen kehosta.

Alun alkaen The King's Singers on perustettu vuonna 1968 Cambridgen yliopistossa ja saanut nimensä King's Collegen mukaan. Alkuperäsiä jäseniä ei enää ole mukana - pisimpään mukana olleet ovat kontratenori David Hurley vuodesta 1994 ja tenori Paul Phoenix vuodesta 1997. Tuorein laulaja on baritoni Christopher Bruerton, joka liittyi KS:iin vuosi sitten ja on syntyisin Uudesta-Seelannista.
Hurleyn, Phoenixin ja Bruertonin lisäksi nykyisessä kokoonpanossa laulavat kontratenori Timothy Wayne-Wright, baritoni Christopher Gabbitas ja basso Jonathan Howard.

Illan konserttiohjelmisto siis koostui tunnetuista amerikkalaisista sävellyksistä. Ensimmäisellä puoliajalla kuultiin George Gershwinin ja Harold Arlenin kappaleita: Get happy, Love is here to stay, I've got the world on a string, It's a new world ja Oh! I can't sit down. Näiden jälkeen oli vuorossa hengellisiä spirituaali-kappaleita: Little David, play on your harp, Swing low, sweet chariot, Down to the river to play (nämä kaksi viimemainittua olivat huikeita!) Steal away ja Stand still, Jordan.
Ensimmäisen puoliajan viimeinen osio oli Cole Porterin tuotantoa: Begin the beguine, I've got you under my skin, It's de-lovely, Night and day ja Let's misbehave. Näistä kaksi viimeistä nousi ensimmäisen puoliajan parhaimmiksi.

Väliajan jälkeen vuoron saivat eri säveltäjien yksittäiset kappaleet: I won't dance (Kern & Hammerstein), Bewitched, bothered and bewildered (Rogers & Hart), The best is yet to come (Coleman & Leigh), Cry me a river (Hamilton), Beyond the sea (Trenet & Lawrence), When I fall in love (Young & Heyman), Cheek to cheek (Berlin), My funny Valentine (Rogers & Hart) ja The lady is a tramp (Rogers & Hart). Näistä jokainen kappale kuulosti illan parhaimmalta vedolta.
Kun yleisö ei mielestään saanut tarpeeksi, vaan jatkoi aploderauksia kuultiin vielä encorena Ev'rytime we say goodbye, ja niin konsertti päättyi seisovaltaan annettuihin aplodeihin!

Kirsikkana kakun päälle mainittakoon, että näillä hurmureilla riitti aikaa yleisölle konsertin jälkeen jakaa nimikirjoituksia ja jutustella lämpiön puolella. Niin suuria tähtiä he eivät siis ole, etteikö pientä hetkeä yleisölle voisi jakaa - enemmänhän se yleisölle merkitsi kuitenkin. 

Ammattimaista menoa alusta loppuun, mutta ei missään tapauksessa kliinistä.

Uutuuslevyt vs. alelaarit

Pakina on julkaistu Hitit! -lehden numerossa marraskuussa 2013.

**

Niin hienoa, kuin olisikin kirjoittaa alkaneesta Vain elää -sarjan kakkoskaudesta, jätän aiheen tässä vaiheessa myöhemmäksi. Eihän kausi ole vasta kuin puolessavälissä. Vielä ei kannata arvioida enempää. Sen verran kommentoin, että samalla kertaa olen sekä innostunut uusista artisteista, että myös sitä mieltä, että ykköskausi oli parempi. Makuasioita, makuasioita...

Mutta ei tuomita vielä, eikä lyödä lopullista kantaa pöydälle - annetaan mahdollisuus.

Mielenkiinnolla jään myös seuraamaan miten ohjelmasta julkaistavat levyt myyvät verrattuna ensimmäiseen kauteen. Silloinhan se ensimmäinen kokoelma myi 164119 kpl ja toinen 81725 kpl, yhteensä siis 245844 kpl. Yhteismyynti on yhtä kuin 12-kertainen platinalevy! Eka levy on muuten Suomen kaikkien aikojen myydyimpien levyjen listalla sijalla 11 ja on 2000-luvulla ilmestyneistä levyistä parhaiten kaupaksi käynyt. 

Tänä syksynä uutuusjulkaisuja tippuillee tasaisesti. Tänä syksynä tuntuu isoilta nimiltä tulevan levyjä: vai mitä sanotte Jenni Vartiaisesta, Cheekistä, Jukka Pojasta ja Juha Tapiosta?
Kaverini kysyi hämmästellen, että miten Juha Tapio on jo myynyt platinaa vaikka levy vasta ilmestyy 11.10. (Keskustelu käytiin siis muutamaa päivää ennen ilmestymistä)
Kerrankin tiesin mitä vastata:
"Katsos, kun kaupat ja nettikaupat ovat tehneet ennakkotilaukset sen perusteella millaiseksi arvioivat levynmyyntimääränsä."

"Ai, siis yhtään levyä ei ole oikeastaan vielä myyty?"
"Ei varsinaisesti. Ehkä osa näistä kauppoihin tilatuista levyistä päätyy jonkun kuukauden päästä alelaariin, joten niiden ostaminen (kaupasta ulos) ei enää kasvata myytyjen levyjen määrää"

"Jaa, että vähän huijauksen makua", totesi kaverini ja jatkoi työntekoa.

En muista tarkalleen missä vaiheessa levynmyyntimäärillä tämän tapainen "kikkailu" yleistyi. Ei kai näin ole kuitenkaan aina ollut? Kuulostaahan se hienolta, kun heti ilmestymisen jälkeen annetaan kultalevy (10000 myytyä levyä) tai platinainen vastaava (20000 myytyä levyä). Sehän on selkeä myyntivaltti - "Näin paljon on jo ostettu, näin moni tykkää". Ja sitten perään lähtee se ajatus, että kyllä nyt pitää itsekin ostaa tuo, etten ilman jää. Mitä siitä tulisi jos kaikki sitä levyä kehuvat ja kaikilla se on, mutta minulla ei ole ja minä en tiedä mistä puhuvat, enkä pääse keskusteluun mukaan.
Tässä vaiheessa sanon, ettei nyt ole kyse nimenomaan Juha Tapion uutuudesta, vaan mistä tahansa uudesta julkaisusta.
Jos myyntiluvut perustuisivat todelliseen, kaupasta ulosostettuihin kestäisi jalometallilevyn saanti kauemmin. Mutta eikö se olisi samanlainen myyntivaltti silloinkin, vaikka jokunen kuukausi ilmestymisestä olisi jo mennyt?

Tiedän, että ennakkomyyntiin lasketaan mukaan nettikauppojen ja artistin nettisivujen kautta tehdyt ennakkotilaukset, eli siis ne, joiden takana on levyn loppukäyttäjä. Silti marketit ja ne harvat enää olemassa olevat levykaupat joutuvat arvioimaan menekkiä ja tekemään tilauksen sen mukaan.
Mikäs siinä - hienoahan se on, jos arvioidaan jonkun levyn myyvän niin, että yhteismäärä yltää heti kultalevyyn. Antaahan se artistille kiitoksen hyvin tehdystä työstä ja kannustaa jatkamaan. Se, mikä minua tässä tökkii on, että muutaman kuukauden kuluttua kyseinen levy kenties löytyy alelaarista, kun se ei enää käykään kaupaksi ja tilalle on tullut muuta uutta. En tiedä miltä se tuntuu levyntekijästä itsestään tuntuu nähdä oma levy oranssilla alehintalapulla varustettuna. Voi olla, että olen sijaiskärsijän viitan ottanut harteilleni, mutta toisinaan harmittaa isosti nähdä suhteellisen tuore julkaisu alelaarin poistomyynnissä. Myydään halvalla pois, kun ei täydellä hinnalla kelpaa enää. Jokainen julkaistu levy on kuitenkin tekijälleen tärkeä.

On toki myös niin, että niin sanotun "parasta ennen" -päiväyksen ohittanut uutuusjulkaisu saa uuden elämän siirtyessään mid price -kategoriaan, jonka myyntimääriä seurataan omalla myyntilistalla. Esimerkiksi tällä hetkellä mid price-listan kärjessä ovat: Topi Sorsakoski "Kultaa ja timantteja –kokoelma”, Cheek "Sokka irti" ja Robin "Chillaa - Deluxe", eli kun uusi levy julkaistaan, saa aiemmat levyt uuden piristysruiskeen ja niiden myynti kasvaa siinä sivussa.

Tietysti on kylmä tosiasia se, että jos levy ei myy, niin se ei myy. Eikä se tule myymään vaikka sitä pidettäisiin täydellä hinnalla hyllyssä. Siinä vaiheessa, kun levyn tuotantoketju on saanut omansa pois, voidaan hintaa jo laskeakin, jotta saadaan varastoon ja myyntihyllyihin tilaa uusia levyjä varten.

Levyn elinkaari voi olla pitkäkin ja siinä voi olla monia nousuja ja laskuja: riippuen artistin uran vaiheista, mutta tuottavuuden kaari on nopeampi syklinen - levyyn sijoitettu raha halutaan nopeasti takaisin ja mielellään korkojen kera, jotta sillä tuotolla saadaan jonkun toisen artistin levy julkaistua. Niin yksinkertaista se lopulta on. Jos yksikään levy-yhtiön artisteista ei tuota voittoa, loppuu sen levy-yhtiön tarina ennen pitkää siihen. 1+1 on tavallisesti 2; levy-yhtiön matematiikassa se toivoo tuloksen olevan 3, jopa 4, koska joskus se jää vain tulokseen 1, jolloin kolmosella tasoitetaan kuoppaa; nelosella jäädään pinnan yläpuolelle.

Käsillä on vuoden levymyyntien sesonkiaika - joulu. Uskon edelleen vahvasti siihen, että levylahja pitää pintansa ja samalla nostetaan vielä tämän vuoden myyntilukuja.

Ultsi, levyjuontaja

Ps. Heitin viime lehdessä haasteen jokaiselle lukijalle, että kävisit ostamassa kaksi täysihintaista levyä kaupasta - toivottavasti moni otti haasteen tosissaan!