***
Itse olisin mieluummin näillä pakkaslukemilla (aamulla -16) jossain missä aurinko paistaisi korkealta ja jäätä näkisi vain juomalasissa. Ainut, mikä tästä ajanjaksosta tekee mielenkiintoisen on, että viime vuoden parhaita valitaan ja palkitaan. Ja toisekseen, ensi kesän festivaalit alkavat ilmoitella esiintyjiään, joten saa suunnitella mihin aikoo mennä milloinkin. Heinäkuu tullee taas kärsimään kasautumisteorian oireista – neljä viikonloppua, kun ei yksinkertaisesti tahdo riittää mihinkään. Eikö voitaisi vaikka lokakuu käyttöön ja siirtää se ajan (ei säiden) puolesta jotenkin heinäkuun jatkoksi ja saataisiin tuplamäärä viikkoja ja viikonloppuja?
Mutta ne viime vuoden parhaimmat levyt ja esiintyjät. Joillakin instansseilla on tapana myös nimetä vuoden pettymykset, mokat ja epäonnistumiset. Miksi, kysyn minä. Meinaavatko ne, ettei muuten epäonnistumisia huomata? Ettei riitä se, että julkaisu ei myynyt, kappaleet eivät soineet radiossa ja keikalla oli vain talonmies ja sen puolikuuro koira. ”Että tämmöinenkin artisti meillä oli huipulla muutama vuosi sitten, muistatteko, mutta nyt ei enää menesty, mutta tuossa sulle Vuoden pettymys –titteli ja nimi lehteen, hahaa!”
Osa palkinnot jakavista tahoista perustaa tuloksen yleisöääniin, osa pelkkiin myyntilukuihin ja osan takana on ammattilaisraadin valinnat. Mikä näistä sitten on se Oikeasti Parhaan mittari. Ammattilaiset katsovat ehkä laajemmalla perspektiivillä alaa ja palkittavan uraa, mutta yleisöhän se on se taho jolle musiikkia tehdään ja esitetään. Niin ja myyntiluvut ovat sitten todiste siitä, että kävikö kauppa äänitteen kanssa.
Kuka mitäkin sitten arvostaa, voittaminen on aina varmasti mukavaa.
Laskin tuossa huvikseni, että viime vuoden aikana arvioitavaksi tuli noin 350 singleä ja pitkäsoittoja nelisenkymmentä. Edelliseen vuoteen pudotus pitkäsoitoissa oli n. 15%. Silti tuo määrä pitkäsoittoja on vain osa vuosittain Suomessa julkaistavista. Eri gaaloissa näyttää kuitenkin pyörivän melko lailla ne samat palkittavat. Materiaalin, mistä palkittavat valitaan, ei ainakaan luulisi loppuvan kesken. Jos siis ajatellaan niinkin vanhanaikaisesti, että iskelmäpalkinnoista kisaisivat iskelmälaulajat ja – levyt, pop- ja rock-palkinnoista näiden edustajat. Pyydän tässä kohtaa anteeksi seuraavaa: Cheek ja Haloo Helsinki ei millään mahdu minun päässäni iskelmäkategoriaan! Kumpaakin pidän tämän maan parhaimmistona alallaan, mutta mutta… Totta on, että niin sanottu ”Iskelmäkansanosa(kin)” tykkää em. artisteista ja ihan varmasti äänestää heitä paikan tullen. Tai no, eikös joku ne ehdokkaat ole valinnut etukäteen mistä saa äänestää? Ja vaikka mukana on kohta Oma ehdokas listan ulkopuolelta, niin onko koskaan noussut sitä kautta ketään palkinnonsaajaksi?
Kun valitellaan kärjen (= palkittavien, enkä) kapeutta, voisiko se johtua siitä, että Suomessa nostetaan kerralla vain niin harva esiin: tuupataan ne jokaisesta foorumista esille ja palkitaan monissa gaaloissa. Tarjontaa on kyllä ja tarjonnan laatukin paranee, kun ei esille nosteta vain harvoja. Onko se sitten kaikki rahasta kiinni: yleisö ei osta, eikä käy keikoilla. Tietääkö yleisö muuta vaihtoehtoa, kuin ne harvat joka paikassa esilläolevat? Tulee se kulumisefekti ja kyllästyminen, ja sitten uutta putkeen.
Vilkaisin uteliaisuuttani Amerikan kantrimusiikin palkittuja ja ehdokkaita viime kerralta. Eipä siellä näy Flo Ridaa tai No Doubtia ehdokkaiden joukossa. Mitä tästä voisi päätellä.
Taitavat olla vähän ahdasmielisiä ja kategorioihinsa kangistuneita.
Kuten minäkin.
Ultsi, levyjuontaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti