sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

UNELMIA JA TOIMISTOHOMMIA

(julkaistu Hitit! -lehden Kesä 2012-numerossa)

Otsikko saattaa johdattaa ajatukset Leevi and the Leavingsin biisiin ja sitä myöden kohti maanantai-aamua, mutta ajatuksissani on tuoda esiin se tosiseikka, että toimistohommia, tai muuta arkista aherrusta moni tarvitsee toteuttaakseen unelmaansa. Ja siis mieluummin eläisi unelmaansa, jolla voisi jättää toimistotyöt taakseen.
Kirjoitan tässä nyt unelmasta elättää itsensä musiikilla.

Sen jälkeen, kun itse pääsin mukaan promoryhmään ja levyjä alkoi tulla viikoittain arvosteltavaksi sekä soitettavaksi keikoilla, aloin ymmärtää miten monella (oikeasti – Monella!) ihmisellä on tuo edellä mainittu unelma olemassa. Jakelussa on mukana laaja kirjo musiikin parissa työskenteleviä. On heitä, jotka siitä saavat elantonsa ja paljon heitä, joille elanto tulee noista ”toimistohommista” mutta, jotka sinnikkäästi tavoittelevat paikkaa tähtien joukossa. Tähän mennessä eläessämme vuotta 2012 on käynyt selväksi, ettei levynmyynnillä enää elä edes tähdet. Arto Nybergin ohjelmassa PMMP:n Mira Luoti kertoi, että pitääkseen taloutensa tasapainossa, käy hän marketissa töissä. Hyvä, että käy ja näyttää muillekin esimerkkiä siitä, ettei ”paluu arkeen” ole unelmasta luovuttamista, vaan realistista toimintaa tosiseikkojen edessä. Tulevana kesänä PMMP:lla taitaa riittää tienahommia sen verran keikkojen muodossa, että Miran työvuorot kaupassa jäänevät vähemmälle.

Levyn tekeminen tänä päivänä ei varsinaisesti ole mikään ihmeellinen temppu. Netistä saa ladattua ilmaisia äänitysohjelmia ja kotona voi poltella levyjä sekä levyn pintaan kuvia ja tekstejä minkä ehtii. Jos näitä kotitekoisia aikoo myydä ja jaella niin tallennuslupa Teostolta pitää silti hankkia!

Vaikka levyn tekemiseen haluaisi panostaa hieman enemmän, kuin mitä edellä kerroin, ei se levynteko silti ole nykyään niin suuri juttu kuin esimerkiksi 70- tai 80-luvulla, jolloin levyttämään pääsi levytyssopimuksen kautta.

Olipa se äänittämishommaan pääseminen helppoa tai ei, niin se, millainen levy urakan jälkeen on kädessä, onkin monen tekijän summa. Ensinnä jo se, miksi levy tehdään on yksi merkittävimmistä lopputulosta ohjaavista asioista. Onko levyllä tarkoitus saada ovet auki isoon levy-yhtiöön, saada keikkoja lisää vai onko se tehty vain siksi, että on näyttää jotain konkreettista tuttaville ja kavereille lukuisista autotallissa vietetyistä harjoitustunneista. Jälkimmäisen vaihtoehdon kanssa saa jatkaa toimistohommia, eikä sekään ole väärin. Jos taas tavoittelee sopimusta levy-yhtiöön, voi silti joutua jatkamaan hommailua arkipäivisin palkollisena, sillä sopimuksen tavoittelijoita on enemmän, kuin moni unelmaansa tavoitteleva uskaltaa itselleen myöntää.
Sitä paitsi, tiedän monien levy-yhtiöön lähetettyjen levyjen jäävän kuuntelematta ajanpuutteen vuoksi. Moni uusia kykyjä etsivä käy mieluummin katsomassa artistia tai bändiä keikalla - jos joku tuttu on suositellut kyseistä artistia tai bändiä. Tapa on sinänsä ihan oikein, koska nykyvempaimien kanssa saadaan lauluäänestä suodatettua puhdas ja autotunella viritettyä se myös nuottiin kiinni. Laulu ja soittokin voidaan kursia kasaan kymmenistä otoista, vaikka sointu kerrallaan. Ja koskapa keikat on se juttu, mistä rahaa tulee, jos on tullakseen niin tottahan homman pitää toimia sitten myös livenä.

Omakustanteen markkinointi onkin sitten jo ihan oma juttunsa. Jos siihen omakustanteeseen on panostettu rahallisesti enemmän, kuin mitä ns. ”kotipolttoisiin” kannattaa siihen markkinointiin satsata myös kunnolla. Mainoskirjeeseen saa kyllä kivan ”tatsin” jos sen kirjoittaa artisti itse, mutta jos kirjoittaminen oli jo koulussa tervanjuontia niin miksi ihmeessä itsensä mainostaminen tekisi kirjoittamisesta nyt helpompaa. Apua voi ja saa pyytää vaikka kaverilta tai puolisolta, jos siis rahat ei riitä ammattilaisen palkkaamiseen.
Markkinoinnista tosiaan voisi kirjoittaa erikseen oman juttunsa.

Katsoin taannoin dokumenttielokuvan kanadalaisesta heavy-bändistä nimeltään Anvil. Bändin voimakaksikko Lips ja Robb ovat jo yli viisikymppisiä rokkareita, jotka edelleen uskovat bändiinsä ja bändin läpilyöntiin enemmän kuin mihinkään muuhun. Anvil soitti uransa alkuaikoina samalla kiertueella kuin The Scorpions ja Bon Jovi. Näistä kahdesta ovat kuulleet kaikki; Anvilista ei monikaan. Dokumentti herätti sen ajatuksen, että milloin on aika luopua unelmasta ja myöntää, ettei se ”entä jos” tapahtunutkaan? Entä jos se läpimurto olikin juuri tapahtumassa, mutta annettiin periksi ja lyötiin pillit pussiin? Entäs jos vielä jatketaan, eikä tämä tästä silti kummemmaksi muutu? Tosin, se täytyy myöntää, että vastoinkäymisistä huolimatta Lips ja Robb ovat varmasti positiivisimmat ja optimistisimmat ihmiset alalla. Mutta puuttuuko heiltä silti se realistisuus nähdä, ettei hommasta tule kummempaa? Tsekkasin bändin nettisivut ja ilmeisesti elokuvan myötä keikkoja on tullut lisää; tälle vuodelle on varattuna parisenkymmentä. Nuokin tietysti jäisivät tekemättä, jos bändi olisi laitettu naftaliiniin aikaisemmin. Mutta saako tuolla määrällä keikkoja jätettyä niitä toimistohommia kokonaan? Riittääkö tuo määrä tyydyttämään sen tarpeen, että saa soittaa keikoilla, vai onko se juuri se määrä millä pitää elossa sen ajatuksen, että ”Entä jos”?

Onko sitten harrastuksekseen keikkailu jotenkin huonommassa asemassa tai vähempi arvoista? Näin saattaisi ehkä päätellä tämän jutun jäljiltä, mutta ei. Keikkailu ja yleisön viihdyttäminen eivät todellakaan ole harrastuksista huonoimpia, ja tämän sanon kokemuksesta. Jos keikkailee harrastuksekseen ja päivätyö on mukavaa, on niin sanotusti homma balanssissa ja mieli hyvä. Jos taas päivätyö on olemassa vain ja ainoastaan siksi, että sillä kustantaa soittamisen eikä niitä keikkojakaan liiaksi ole ja se ainoa levykin on jaettu lähinnä sukulaisille, voisi pohtia ihan tosissaan olisiko jossain jokin mennyt vähän pieleen? Silti, kaikesta huolimatta soittamisharrastusta ei pidä lopettaa, koska musiikin tuottama riemu ja hyväolo parantavat ihmisen terveyttä, mikä on tutkittu juttu. Sen sijaan sitä bändin markkinointia pitää parantaa ja satsata siihen enemmän kuin kitarankieliin.
Unelmat ovat elämän suola ja ilman suolaa elämä maistuu aina vähän laimeammalta.

Ultsi, levyjuontaja

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti